Kuusamon kauhukakarat

25.9.2009 11.15

Jukka Vahti

Luonto-Liiton takavuosien metsäaktivistit vaikuttavat tänään tärkeimmissä ympäristöjärjestöissä. He pitävät huolen, ettei metsäpolitiikassa palata entisaikojen hyssyttelyyn.

Marraskuisena iltana 1994 Kuusamossa oli kylmää ja pimeää. Lunta ei vielä ollut nietoksiksi asti.
Neljä Luonto-Liiton metsäryhmän aktivistia oli juuri päättänyt partiointikierroksensa Kuusamon vanhoissa metsissä ja suuntasi ruskealla Toyota Landcruiser -maasturilla kohti tukikohtaansa Suomussalmella.

Autoa ajoi Matti Liimatainen, 20, ja seurueeseen kuului myös opiskelija Harri Hölttä, 18.

Aktivistit ja maanomistajat taistelivat koko talven 1994–1995 Kuusamon yhteismetsän vanhojen metsien hakkuista. Aktivistit partioivat alueen metsissä ja raportoivat metsäkoneiden liikkeistä ahkerasti medialle ja ympäristöministeriölle.

Metsätien loppupäässä maasturin eteen ilmaantui kuorma-auto, joka kuljetti lavetillaan metsätyökonetta. Kuorma-auto pysähtyi risteykseen ja peruutti poikittain tielle tukkiakseen luontoliittolaisten reitin.

Hintelää aktivistiporukkaa ei huvittanut jäädä pimeään metsään keskustelemaan paikallisten isäntien kanssa metsäpolitiikasta. Kun muut olivat nostamassa metsätien lopussa ollutta puomia paikoiltaan, Liimatainen yritti kaasuttaa kuorma-auton ohi tien reunaa pitkin.

Tilaa ja aikaa oli kuitenkin liian vähän, ja juuri ohitushetkellä kuorma-auto jysäytti päättäväisesti Liimataisen maasturin oikeaan kylkeen.

Maasturi raahautui muutaman metrin päähän tien sivuun ojaan, mutta kukaan ei loukkaantunut. Aktivistit soittivat poliisit paikalle, ja kuorma-auton kuljettaja tuomittiin myöhemmin liikenteen vaarantamisesta sakkoihin.

Läheltä piti -tilanteita oli aktivistien ja paikallisten metsätyöntekijöiden ja metsäomistajien kohtaamisissa pitkin talvea.

Metsien suojelua ajaneet aktivistit paitsi partioivat metsissä, myös maalasivat yhteismetsän puita spraymaalilla vaikeuttaakseen niiden myymistä. Yleisradio ja Helsingin Sanomat seurasivat tapahtumia tiiviisti, koska yksityisillä mailla moisia metsäkonflikteja syttyi harvoin.

Valtio ja yhteismetsä puivat metsiensuojelusta metsänomistajille maksettavia korvauksia vuosien ajan eri oikeusasteissa. Lopulta korvauksista päästiin yhteisymmärrykseen. Etelä-Kuusamoon perustettiin neljä vanhojen metsien suojelualuetta yhteismetsältä lunastetuille maille.

Moni Kuusamon nuorista aktivisteista päätyi opettajaksi tai tutkijaksi. Mutta osa vaikuttaa yhä ympäristöjärjestöissä. Eivätkä he edelleenkään onnistu väistämään törmäyksiä.

Metsäalalla Luonto-Liiton metsäryhmästä lähtöisin olevia järjestöaktiiveja kutsutaan toisinaan ivallisesti ”nappulaliigaksi”.

Porukkaan lasketaan muun muassa Kuusamossa vaikuttaneet Matti Liimatainen, Harri Hölttä ja Matti Ikonen.

Kolmikosta Liimatainen on työskennellyt vuodesta 2000 Greenpeacen metsävastaavana ja Hölttä on nykyisin Suomen luonnonsuojeluliiton, eli SLL:n, metsäasiantuntija. Ikonen on Greenpeacen projektipäällikkö ja SLL:n metsävaliokunnan jäsen.

Nappulaliigaa on syytetty yhteistyöhaluttomuudesta ja siitä, että he ovat levittäneet tiukan linjan suojelutavoitteet kaikkiin ympäristöjärjestöihin, myös aiemmin maltillisena pidettyyn luonnonsuojeluliittoon.

Osaltaan muutokseen on vaikuttanut SLL:n toiminnanjohtajan vaihtuminen 2002. Tuolloin kansainvälisissä ilmastoasioissa profiloitunut aktiivivihreä Eero Yrjö-Koskinen korvasi tehtävässä metsänhoitaja Esko Joutsamon.

”Luonnonsuojelujärjestöt elävät nykyisin ihan eri maailmassa kuin ne, jotka käytännössä hoitavat metsäluonnon monimuotoisuusasioita”, yksi järjestöjen arvostelija arvioi.

Huhtikuussa 2008 Suomen luonnonsuojeluliitto päätti jättäytyä pois Kansallisesta metsäneuvostosta, jossa ympäristöjärjestöt, Metsähallitus ja metsäyhtiöt pohtivat yhteistuumin, mitä suomalaisissa metsissä pitää ja saa tehdä.

Järjestö perusteli lähtöään sillä, että Suomen metsäpolitiikassa suojelu jää talouskäytön jalkoihin.
Hölttä sanoo, että metsäneuvostosta luopumisesta oli keskusteltu jo pitkään.

”Kyse oli lähinnä hyötysuhteesta, siihen meni tuhottoman paljon aikaa. Luonnonsuojeluliitto oli näkyvästi mukana neuvoston työssä, mutta keskustelun loputtua voitiin vain todeta, että työ ei vastannut tarkoitustaan, eli että suojelu ja metsätalous eivät olleet tasapainossa”, Hölttä sanoo.

Samassa yhteydessä luonnonsuojeluliitto suositteli piirijärjestöilleen lähtöä paikallisista metsäneuvostoista. Noin puolet piireistä on tähän mennessä tehnyt työtä käskettyä.

Mutta eikö keskusteluyhteyden katkaiseminen vain vaikeuta metsiensuojelua?

”Muilla foorumeilla yhteydenpito tietysti jatkuu, mutta esimerkiksi maa- ja metsätalousministeriön kanssa se on hieman vähentynyt. Mutta niin on toisaalta erilaisiin kokous- ja työryhmämuistioihin ja seurantaraporttirumbaan käytetty työaikakin. On pystynyt tekemään välillä jotain muutakin”, Hölttä sanoo.

Karkeasti lokeroiden Suomen ympäristöjärjestöistä SLL ja WWF ovat olleet Metsähallitukselle ja -teollisuudelle ”helpompia” yhteistyökumppaneita kuin esimerkiksi Luonto-Liitto ja Greenpeace.

Jyrkän linjan luontoaktivistit ovat erityisesti aiempina vuosikymmeninä syyttäneet luonnonsuojeluliittoa liiasta konsensushenkisyydestä.

Nyt tilanne on kuitenkin muuttunut. Syynä on paitsi sukupolven vaihtuminen järjestöissä myös yleinen poliittisen kulttuurin muutos.

”Luonnonsuojeluliitossa toiminta on nyt muutaman vuoden ollut ihan asiallista ja reipasta. Olen itse liiton luonnonsuojeluvaliokunnassa, eikä siellä ole enää sellaista hyssyttelyn henkeä kuin ennen”, arvioi myös Greenpeacessa erilaisia projekteja tekevä metsäaktivisti Matti Ikonen.

Ikonen oli näkyvä hahmo myös Kuusamon metsäkiistassa 1990-luvulla. Hänen mielestään ympäristöjärjestöt ovat nykyisin riippumattomampia toimijoita kuin aikaisemmin.

”1970- ja 1980-luvuilla mukaan tulleilla ihmisillä oli kaikenlaisia pikku diilejä tehtynä ympäristöministeriönkin suuntaan, ja kaveruussuhteet vielä siihen päälle. Sukupolvien välillä on näissä asioissa ja ymmärryskyvyssä eroja.”

Henkilövaihdokset ja kiihtyvä taistelu luonnonvaroista puhuvat sen puolesta, että uusia yhteenottoja järjestöjen ja metsäalan välillä on edessä.

Kainuussa kytee taas: keskiviikkona Luonto-Liiton metsäryhmä keskeytti hakkuut Suomussalmella.
Konflikteissa ei välttämättä ole mitään pahaa.

”Niitä ei pidä ajatella pelkästään kielteisenä asiana. Se on kielteistä, jos ajaudutaan juupas-eipäs-asetelmaan, mutta parhaimmillaan konfliktit voivat olla myös hyvin rakentavia ja uudistuksia edistäviä”, sanoo suomalaisia metsäkiistoja tutkinut dosentti Heikki Roiko-Jokela Jyväskylän yliopistosta.

Ja tokihan järjestöt ja Metsähallitus pääsevät ajoittain myös yhteisymmärykseen, kuten pitkään kiisteltyjen Nellimin alueen metsien suojelupäätös elokuun lopussa osoitti.

Metsiensuojelun trendit riippuvat yleisestä ilmapiiristä ja kulloisistakin päättäjistä. 1990-luvulla keskusteluun nousi luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen, ja sitä kautta myös vanhojen metsien suojelun merkitys.

Metsäaktivistien mielestä nyt ollaan taas menossa väärään suuntaan. Heidän mielestään vallalla on luonnonvara-ajattelu, jossa suojelu alistetaan muun muassa pahoissa vaikeuksissa olevan metsäteollisuuden raaka-ainetarpeille.

Samaan aikaan kansallispuistoihin halutaan rakentaa isompia hotelleja ja Natura-alueiden läpi vetää rautateitä.

”En tiedä, kultaako aika muistot, vai oliko hehtaareita ennen helpompi saada suojelluksi. Nykyään tuntuu, että joutuu tekemään kaksinkertaisen työmäärän aiempaan verrattuna. Mutta ehkä silloin aikoinaan tosiaan olimme nappulaliigaa. Kun ikä alkoi kakkosella, sitä jaksoi enemmän kuin vanhempana”, Greenpeacen Matti Liimatainen arvioi.

Kuusamon aktivistit ovat siis vanhentuneet, mutta myös poliittinen ilmapiiri on muuttunut. Aktivisteista moni kehuu Kuusamon kiistojen aikaista ympäristöministeriä Sirpa Pietikäistä.

Moni arvioi, että nykyisen ympäristöministerin kaudella suojelualueet jäisivät perustamatta.

Tweet