Hirttäytyvän toivo

16.11.2007

Elina Hirvonen

Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja.

Luentosalin ikkunasta näkyy joki, iltavalaistuksessa välkkyvä maailmanpyörä ja käsi kädessä kävelevä rakastunut pari. Salin edessä istuu pitkä, kaljuksi ajeltu mies. Hän kuuntelee pää kallellaan tulkin kääntämiä kysymyksiä ja vastaa pehmeällä venäjällä.

Mies on kirjailija Arkady Babchenko. Hän on Lontoossa kertomassa vastikään englanniksi ilmestyneestä kirjastaan.

Kirja kertoo kauhistuneen sotilaan silmin ensimmäisestä ja toisesta Tšetšenian sodasta, Venäjän armeijan kidutuksista ja maan poliittisesta ilmapiiristä.

Sotilas on Babchenko itse.

Älykkäästä, sarkastisen humoristisesta miehestä on vaikea uskoa, että hän on taistellut kahdessa sodassa. Ensimmäiseen hänet pakotettiin, toiseen hän lähti vapaaehtoisesti.

”Kaikki minussa kuoli ensimmäisessä sodassa”, Babchenko vastaa kysymykseen siitä, miksi hän lähti uudestaan.

”Oli mahdotonta elää Moskovassa design-vaatteiden ja hienojen autojen keskellä.”

Kun joku yleisöstä kysyy Babchenkolta muutoksen mahdollisuudesta Venäjällä, kirjailija kertoo vitsin:

Koditon mies menee aseman vessaan hirttäytymään. Kun vessan lattialta löytyy puoli pulloa olutta ja osittain palanut tupakka, mies ajattelee, että ehkä asiat eivät sittenkään ole kovin huonosti.

”Minulla oli hetken samanlainen tunne maani suhteen”, Babchenko sanoo.

”Kun Anna Politkovskaja murhattiin, ymmärsin ettei toivoa ole. Ei ainakaan minun elinaikanani.”

Puolustusministeri Jyri Häkämies määritteli Venäjän paikan suomalaisessa poliittisessa keskustelussa kuuluisalla neljän sanan ilmauksellaan.

Paitsi Suomelle, Venäjä on haaste ennen kaikkea venäläisille itselleen. Babchenkon mukaan Venäjällä tämä haaste ei kiinnosta ketään.

”Putin oli oikeassa sanoessaan, ettei Anna Politkovskaja ollut merkittävä journalisti. Ei niin. Hän kirjoitti tärkeistä asioista, mutta kukaan ei kiinnostunut siitä, mitä hän sanoi.”

Armeijan kidutuksesta ja sotilaiden ”katoamisista” meteliä pitävällä Sotilaiden äidit -liikkeellä on sama kohtalo. Liikkeestä ei kasva poliittista voimaa, koska vastassa on läpitunkematon kuurous ja mykkyys.

Suomessa Venäjä, Venäjä ja Venäjä nousevat todennäköisesti vielä pitkään esille aina, kun keskustellaan yleisen asevelvollisuuden säilyttämisestä tai tarpeesta liittyä Natoon.

Samalla toivoisi, että Venäjä pysyisi esillä myös muissa keskusteluissa niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. Niissä keskusteluissa, joissa puhutaan ihmisoikeuksista, sananvapaudesta ja demokratiasta.

Anna Politkovskajan kaltaisia toimittajia sekä hiljaisuudessa puurtavia ihmisoikeusjärjestöjä tarvitaan kipeästi, jotta Venäjä voisi koskaan muuttua muuksi kuin haasteeksi sekä naapurimaiden että sen omien kansalaisten kannalta.

Nyt Venäjällä muutokseen pyrkivät voimat tuntuvat hennoilta kuin asfaltin läpi yrittävät kasvit. Täydellinen pimeys tappaa ne, mutta pienikin valonpilkahdus voi antaa voiman rikkoa kovaan pintaan säröjä.

Vaikka Venäjällä vastassa on kuurous, muualla niin ei tarvitse eikä saa olla.