Mitä tahansa, muttei ruma luuseri

23.11.2007

Elina Hirvonen

Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja.

Viehättävässä huoneessa lepattavat vesilaseihin asetellut kynttilät, radiosta kuuluu uneliasta musiikkia. Makaan froteepeiton alla silmät kiinni, ilman paitaa.

Ääni pään vierestä kyselee: ”Kuoritko?” En. ”Naamioitko?” En. ”Käytätkö silmänympärysvoidetta? Omistatko yövoiteen? Levitätkö kosteusvoidetta myös kaulaan?”

En. En. En.

Yritän puolustautua: Naamio loppui. Pakkasin kuorintavoiteen vahingossa vintille. Myyjä väitti, että päivävoidetta voi käyttää myös yöllä.

Kasvoistani tehdään kartta, johon merkataan virheet: epäpuhtauksia etelässä, kuivaa idässä.

Virheisiin on onneksi ratkaisu. Kosteuttava tippa. Puhdistava seerumi. Vahvistava buusteri. Kymmenen millilitraa, kahdeksankymmentä euroa.

Keskityn musiikkiin ja yritän rentoutua. Tänne on tultu nauttimaan.

On kaksi tilannetta, joissa teen säännönmukaisesti asioita, jotka tuntuvat järjenvastaisilta jo sillä hetkellä, mutta joita en silti onnistu estämään. Toinen on palkkaneuvottelut, toinen kosmetologilla käynti.

Olen suostunut työskentelemään vakavaraiselle työnantajalle ”talkoohengellä”, vähentämään työhön liittyvän koulutuksen omasta palkastani ja tekemään ilmaisen työkeikan palkattomalla pakkolomalla, kahden pätkäsopimuksen välissä.

Ja olen lähtenyt kosmetologilta laukussa yli sadan euron arvosta purnukoita, joissa on pieni määrä riittoisaa voidetta – ”Nuppineulanpään kokoinen pisara riittää koko päiväksi!” – jota ilman kasvoja uhkaa ennenaikainen ikääntyminen tai koko olemassaolon romuttava rumuus.

Avuttomuus juuri noissa tilanteissa tuskin on sattumaa. Me lama-ajan nuoret opimme, että työ, surkeakin, on taivaan lahja.

Koin vuosien ajan jokaisen työpaikan ihmeellisenä mahdollisuutena, jonka hyväsydäminen työnantaja antaa minulle arvottomalle matoselle. Kuka hullu sellaisen mahdollisuuden edessä nipottaisi ylitöistä, palkkakuopasta tai ilmaisista, mutta ihanan haastavista hommista?

Jokainen peruskoulun käynyt tietää, että ihminen, varsinkin nainen, saa olla ilkeä, väkivaltainen ja tyhmä, mutta ei vahingossakaan ruma – tai varsinkaan läski.

Ruman viereen ei istuta eikä juhliin tulla, eikä kukaan koskaan rakasta rumaa.

Myöhemmin kauneusihanteita voi toki vastustaa periaatteessa. Silti piinkovan feministinkin on vaikea unohtaa vartaloa vaanivaa leviämistä ja löystymistä, kasvoja uhkaavaa ikuisesti ennenaikaista ikääntymistä.

Kosmetologikäynnin jälkeen katsoin televisiosta ohjelmaa, jossa lihavat ihmiset yrittävät pudottaa painoaan. Samankaltaisia ohjelmia saa seurata satelliittiantennin kautta aliravitsemuksesta kärsivässä Sambiassa.

Virallisesti ohjelmissa edistetään terveyttä ja hyvinvointia. Mutta jostain syystä siihen kuuluu ihmisten kuvaaminen rumassa valossa ilman paitaa ja heidän ulosteensa esittely tiukassa lähikuvassa.

Ja jostain syystä ohjelmiin päätyy aina ihmisiä, jotka eivät työelämässäkään edusta sitä, mitä yleisesti pidetään ihailtavana.

Ohjelmaa katsoessa tuli yläaste mieleen. Läskiä luuseria saa aina kiusata. Ovela kutsuu sitä terveyden edistämiseksi.