Mykistävä murhenäytelmä

9.11.2007

Elina Hirvonen

Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja.

Minun piti kirjoittaa jostain aivan muusta.

Siitä, miltä Eurooppa tuntuu Afrikan jälkeen. Miten oudoilta katuvalojen reunustamat ja päällystetyt kadut näyttävät, kun on kävellyt kolme kuukautta roskaisilla, kuoppaisilla, valaisemattomilla hiekkapenkereillä.

Miten ihmeellistä on seistä lentokentän passintarkastuksessa ja ajatella sitä ihmisten virtaa, joka liikkuu maasta toiseen ilman minkäänlaisia papereita, usein henkensä uhalla. Ja miten elämä Euroopassa tuntuu olevan loputtomia mahdollisuuksia täynnä.

Tänään tuli uutinen, jonka jälkeen en ole osannut ajatella mitään muuta.

Seisoin Lontoon metrossa ja silmäilin edessä istuvan miehen olkapään yli Evening Standard -sanomalehteä.

Sivun kokoisessa jutussa oli uutinen Suomesta. Jokelan koulun tapahtumat ehtivät täällä saman illan lehteen. ”Tämä ei ole Amerikka, vaan Suomi”, aloittaa BBC:n uutiset tapahtumista kertovan jutun.

Nyt kaikki muu tuntuu toisarvoiselta. Samalla murhista on mahdoton sanoa mitään, mikä ei olisi latteaa, yksinkertaistavaa tai banaalia.

Tulin Lontooseen, koska 2005 Suomessa ilmestynyt esikoisromaanini ilmestyy tällä viikolla englanniksi. Romaanin päähenkilö on nuori nainen, joka on matkalla mielisairaalaan tapaamaan veljeään.

Kirjoittamista edelsi aika, jolloin seurasin monen läheiseni kamppailua mielen sairauksien kanssa. Ajan vahvin kokemus jäi siitä, miten voimatonta rakkaan ihmisen mielen sairastumista on seurata vierestä.

Se on yksinäistä, lohdutonta ja pelottavaa tavalla, joka tuntuu ravistavan koko olemassaolon perustaa. Toisen mielen hajoaminen kertoo, että sama voi tapahtua myös minulle. Ja jos mieli on hauras ja helposti hajoava, mihin ”minussa” voi luottaa?

Samalla aika opetti, että psykiatrisen hoidon saaminen on Suomessa hankalaa, turhauttavaa ja välillä mahdotonta. Mitä kipeämmin ihminen tarvitsisi hoitoa, sen vaikeampi sitä on saada.

Psykiatrinen hoito elää ikuista lamaa. Jos omaiset tai ystävät eivät ole vaatimassa apua, mielenterveyspotilaat putoavat kaikkien turvaverkkojen ulkopuolelle. Julkinen, yksityinen ja kolmas sektori riitelevät hoidon järjestämisestä tavoilla, joilla kaikki muu ehtii potilaan edun edelle.

Tässä vaiheessa kukaan ei tiedä, olisiko Jokelan murhat voitu estää. Varmaa vastausta ei ole. Eikä niin täydellistä yhteiskuntaa, ettei siihen mahtuisi käsityskykyä pakenevia, mykäksi tekeviä murhenäytelmiä.

Mutta varmaa on, että Suomi on täynnä vanhempia, ystäviä ja sisaruksia, jotka etsivät voimattomina hoitoa mieleltään sairaalle läheiselle – ja pelkäävät mitä tapahtuu, jos apua ei löydy.

Psykiatrisen hoidon loputon kriisi on pakko purkaa. Ei siksi, että se tai mikään muukaan voisi varmuudella estää nykyisiä tai tulevia murhenäytelmiä.

Vaan siksi, että mieleltään sairastuneiden ja heidän läheistensä tilanne on tällä hetkellä kohtuuton.

Toivon sydämestäni voimia kaikille Jokelan surmien uhrien sekä tekijän läheisille.