Miten saada maailma riittämään

21.9.2007

Elina Hirvonen

Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja.

Viime viikolla tapahtui pieni ja suuri kauhea asia. Ne liittyvät toisiinsa tavalla, joka tekee iloisesta vähemmän iloisen.

Iloista oli, että ostimme auton. Minä, ajokortiton yksityisautoilun vastustaja, hihkuin riemusta kun pääsimme illalla ulos ilman, että kuljetuksia piti järjestellä tunteja etukäteen.

Kauheaa oli, että Afrikkaa pieksivät historian pahimmat sateet, ja yli miljoona ihmistä menetti kotinsa tulvien takia. Ghanassa tulvat tuhosivat alueet, joilla viljellään ruokaa koko maan tarpeisiin.

Automatkan hilpeys hälveni, kun katsoin uutisia katastrofista. Vielä apeammaksi tunnelman teki aavistus, että tämä tuskin jää viimeiseksi.

Rikkaissa maissa ilmastonmuutoksesta voitu pitkään keskustella spekulatiivisesti jonakin johon puututaan, jos siltä tuntuu.

Kun tiedeyhteisön yksimielisyys on saanut jopa ExxonMobilin vetäytymään ”tutkimusten” rahoittamisesta, ongelma on päässyt myös muiden kuin vihreiden poliitikkojen puheisiin. Silti siitä puhutaan futuurissa: mitä saattaa tapahtua.

Afrikassa ilmastonmuutos ei tapahdu sitten joskus. Kuivuudet ja tulvat vievät jatkuvasti enemmän satoja, kylät aavikoituvat elinkelvottomiksi ja kynnelle kykenevät suuntaavat askeleensa Eurooppaan.

Ironista on, että eniten kärsivillä ei ole koskaan ollut varaa osallistua ongelman syntyyn, hiilidioksidipäästöjen tuottamiseen.

Kroatialainen kirjailija Slavenka Drakulic kirjoittanut kommunismin jälkeisestä kulutushuumasta nauttivien ihmisten haluttomuudesta kuunnella kritiikkiä elämäntapaansa kohtaan. Drakulicin mielestä kommunismissa kasvaneita ei voi ensimmäisinä vaatia muuttamaan arvojaan, vaan kuluttamisesta pitkään nauttineiden on näytettävä tietä.

Drakulic tulee mieleen aina, kun luen juttuja Kiinan vaurastumisen vaikutuksista ympäristöön. ”Jos kaikki eläisivät kuin me, maapallo ei riittäisi” on ollut fraasi, jota on voinut toistaa pelkäämättä, että tilanne tosissaan tulisi vastaan.

Aasian talouskasvu uhkaa tehdä fraasista totta. Moisesta talousihmeestä ei Afrikassa vielä ole pelkoa. Silti ihmiset ponnistelevat, jotta niin tapahtuisi.

Ilmastonmuutos ei tunne tasa-arvoa. Eniten saastuttavilla mailla on varaa ostaa aikaa muutokseen sopeutumisessa. Eniten kärsivät yrittävät selvitä.

Olisi paitsi kohtuullista, myös turvallisuuspoliittisesti viisasta, että rikkaat maat osoittaisivat köyhien selviytymiselle huomattavasti suurempaa tukea.

Samalla pitäisi keksiä, miten maapallon resurssit sekä köyhien halu ja oikeus vaurastua voisivat kohdata.

Lusakassa, Afrikan urbanisoituneimman maan pääkaupungissa, ratkaisujen tarve on konkreettinen. Ihmisten enemmistö kävelee marketille ostamaan paikallista ruokaa. Mutta vesi on saastunutta, jalkakäytäviä ei ole ja iltaisin kadut ovat pimeät ja vaaralliset. Ne jotka voivat, hurauttavat autolla supermarkettiin ostamaan pullotettua vettä.

Kehittää kaupunkeja, jotka ovat hyviä asukkaille ja ympäristölle. Kehittyä niin, että maailma riittää.

Siinä rikkaille ja köyhille yhteinen haaste, jonka sivuuttamisen seurauksia ei uskalla ajatella.