Hätänumero 0,7

14.9.2007

Elina Hirvonen

Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja.

”Ei enää konferensseja. Rahan on tavoitettava ihmiset, joille se on tarkoitettu.”

Näin sanoi Sambian ensimmäinen naispuolinen professori ja kansalaisaktivisti Nkandu Luo osallistuttuaan keskustelutilaisuuteen, jossa pohdittiin miten kotitalouksien mahdollisuuksia selvitä aidsista voitaisiin parantaa.

Riemuitsin. Vihdoin joku sanoo ääneen sen, mitä olen viime viikkoina miettinyt turhautumisesta kipeänä.

Ensin helppo asia: olen henkeen ja vereen ”kehitysyhteistyöihminen”. Tilanteen, jossa kymmenen miljoonaa lasta kuolee joka vuosi siksi, että he ovat liian köyhiä elämään, pitäisi olla kansainvälinen hätätila.

On käsittämätöntä, että rikkaat maat suhtautuvat asiaan kuin mitään hätää ei olisi.

Käsittämätöntä on myös se, ettei suuri osa rikkaista maista – Suomi mukaan lukien – ole lähelläkään täyttää lupaustaan kehitysavun nostamisesta 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta.

Sitten vaikeampi asia: pelkään, että kehitysyhteistyö hyödyttää rikollisen vähän niitä ihmisiä, joiden elämästä on kyse. Kehitysavun, ja sittemmin kehitysyhteistyön, historia on ideologisten kamppailujen, moraalisen ylemmyyden ja epäonnistumisten historiaa.

Lapsuudessani äimisteltiin, miten pöljät afrikkalaiset eivät osanneet käyttää Suomen lähettämiä traktoreita.

1980- ja 1990-lukuja hallitsi usko maailman valuuttarahaston IMF:n ja Maailmanpankin räätälöimiin talouden ”rakennesopeutusohjelmiin”. Lapset tippuivat kouluista ja sairaat sairaaloista, kun julkisen koulutuksen ja terveydenhuollon maista tulevat konsultit sopeuttivat kehitysmaita thatcheriläisen ideologian mukaisiksi.

Uuden vuosituhannen ilouutinen on, että Afrikan köyhille kuuluu vihdoin myös hyvää. Suuri syy tähän on globaalin kansalaisyhteiskunnan voimannäyte: köyhimpien maiden velkojen mitätöiminen vuonna 2005.

Toinen ilouutinen on, että kansainvälinen yhteisö sitoutui ennennäkemättömällä tavalla maailman ihmisten elinolojen parantamiseen allekirjoittaessaan YK:n vuosituhattavoitteet vuonna 2002. Surullista on, ettei allekirjoittajilla näytä olevan aikomustakaan toteuttaa lupauksiaan.

Sambia tulvii konferensseja, joissa keskustellaan kehityksestä. Kukaan ei tiedä, mitä keskusteluilla saavutetaan – ja ovatko ne järkeviä keinoja tavoitteiden saavuttamiseksi. Mutta konferenssit ovat helppoja järjestää ja osallistujille maksetaan mojovat päivärahat.

Välinpitämättömyys tuntuu olevan samaa juurta, mihin kehitysyhteistyön aikaisemmat epäonnistumiset liittyvät. Kun rikkaiden maiden asiantuntijat tai köyhien maiden hyväosaiset hyötyvät, toiminnan mielekkyydestä ei jakseta nipottaa.

Mitä enemmän seuraan kehitysyhteistyötä, sitä kyynisempi minusta tulee. Silti haluan, että rikkaat maat pitävät lupauksensa avun lisäämisestä. Ja toivon, että ne arvioisivat toimintansa tehokkuutta vähintään yhtä tiukasti kuin köyhien maiden hallintoa.

Lupaus äärimmäisen köyhyyden voittamisesta on liian arvokas rikottavaksi välinpitämättömyyden, taitamattomuuden tai kyynisyyden takia.