Tarvitaan: Saarijärven Paavo

18.1.2008

Elina Hirvonen

Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja.

Jos olisit namibialainen, missä asuisit mieluummin: lantamajassa ilman vettä vai autiossa kaupungissa, jossa kaikki näyttää Saksalta?

Tätä mietimme Namibian toiseksi suurimmassa kaupungissa Walvis Bayssä, Tex Mex -ravintolassa, jossa meno oli kuin suomalaisen pikkukaupungin Rossossa.

Afrikka on täynnä kaupunkeja, joihin kolonialismin jäljet luovat lavastemaisen tunnelman. Namibiassa vaikutelma on erityisen outo.

Pinta-alaltaan valtavassa maassa on alle kaksi miljoonaa asukasta. Suurin osa maasta on rutikuivaa autiomaata, hiekkadyynejä ja karuja vuoristoja. Autiomaan keskelle rakennetuissa kaupungeissa on ryhdikkäitä taloja ja nelikaistaisia teitä, joilla on sellaisia nimiä kuin Freud Strasse.

Terasseilla viiksekkäät miehet juovat olutta isoista tuopeista. Kaduilla kävelevät mustat pojat näyttävät olevan aina väärässä paikassa.

Sambiassa mietimme jatkuvasti, miten kolonialismin aika on vaikuttanut ihmisten identiteettiin. Hurjimmin vaikutus näkyy kielessä: maa on täynnä ihmisiä, joilla ei ole lainkaan kieltä, jolla he voisivat ilmaista itseään täysin sujuvasti.

Siirtomaa-ajan rajanveto yhdisti lukemattomia erikielisiä ihmisiä, joille siirtomaaisäntien kieli on nyt ainoa yhteinen kommunikaation väline.

Mutta englanti ja ranska ovat afrikkalaisille yhä vieraita kieliä. Sanavarasto on pienempi ja ilmaisut yksinkertaisempia kuin ihmisillä, jotka puhuvat kieliä äidinkielenään.

Samalla alkuperäiskieliä uhkaa näivettyminen, kun koulutus, tiedonvälitys ja hallinnolliset asiat hoidetaan kolonialistien kielillä.

Kielikysymys tulee jatkuvasti esiin haastatteluissa, kokouksissa ja lehtiä lukiessa. Abstraktien asioiden käsittely vaatii ponnistelua, kun kielestä on käytössä vain rajoitettu versio.

Samalla mietityttää, mihin kaikkeen muuhun kielipuolisuus vaikuttaa. Miten paljon se, muiden vitsauksien ohella, jarruttaa Afrikan maiden kehitystä?

Sambiassa olen mukana projekteissa, joiden pyrkimys on kehittää maan lähes olematonta elokuvakulttuuria. Aluksi se tuntui pöhköltä.

Miksi puuhastella taloudellisesti järjettömien taidehankkeiden kanssa maassa, joka on täynnä ratkaisua vaativia, kaikkea kehitystä jarruttavia ongelmia?

Vähitellen on alkanut tuntua, että elokuvan, ja kaiken muun taiteen ja kulttuurin, kehittäminen onkin juuri nyt Afrikassa erityisen viisasta.

Maanosan historiaa on muovannut näkemys siitä, että afrikkalaisilla ei ole arvoa. Sekä afrikkalaiset itse että eurooppalaiset myllersivät maanosaa oletuksella, että mustalle ihmiselle voi tehdä mitä tahansa. Hänet saa myydä orjaksi, raiskata ja ajaa omalta maaltaan.

Sitä, miten tämä kaikki vaikuttaa afrikkalaisten identiteettiin, voi vain arvailla.

Mutta tuntuu selvältä, että aids-lääkkeiden ja malariaverkkojen lisäksi Afrikan maat tarvitsisivat kipeästi omat Saarijärven Paavonsa.

Kansalliset kertomukset, jotka saisivat ihmiset röyhistelemään rintaansa liikutuksesta, katsomaan kaukaisuuteen ja huokaamaan: tällaisia me olemme, ja tuonne tahdomme mennä.