Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
Poliittisia taloja. Vihreän Langan toimitusharjoittelija osallistuu heinäkuussa jälleenrakennusleirille Palestiinassa ja raportoi leirin tapahtumista kerran viikossa.
27.7.2011
Suru, järkytys, viha, avuttomuuden tunne. Ilo, uhmakkuus, voitonriemu. Uupumus, niin henkinen kuin fyysinenkin. Väsymys ja sisupuuskat. Tunteiden vuoristorata on ehkä kulunut ilmaisu, mutta kiteyttänee parhaiten ICAHD:in jälleenrakennusleirillä vallinneen yleisen tunnelman ja myös oman olotilani.
Leiri on tullut päätökseensä ja saavuttanut tavoitteensa; vapaaehtoisten sementtiämpäreistä ja vasaraniskuista rakentui kuin rakentuikin oikea talo, ja Abu Omarin perheellä on vihdoin, kuuden vuoden kodittomuuden jälkeen, katto päänsa päällä.
Leirin lopuksi
juhlittu talon luovutusseremonia keräsi vastarakennetun talon pihalle
sankan vierasjoukon, rakentajien ja uuteen kotiin muuttavan suurperheen
lisäksi paikalle kerääntyivat myös kaikki tuttavat ja kylänmiehet.
Huonekalut kannettiin sisään, riemukkaita puheita pidettiin, ja
juhlaillalliseksi valmistettu kokonainen vuohi upposi iloisen
juhlakansan suuhun pikavauhtia.
Talon rakentamisen ja valmistumisen suoma mielihyvä tuli tarpeeseen
tasapainottamaan muita kahden Länsirannalla ja Israelissa vietetyn
viikon aikana nousseita tunteita ja ajatuksia. Ne eivät aina olleet
niitä valoisimpia.
Oli virkistävää nahda hilpeyttä ja naurua
palestiinalaiskasvoilla, silla useimmilla tapaamillani
palestiinalaisilla ei juuri ole ollut syytä hymyyn.
Jälleenrakennusleirin ehdottomasti raskain, mutta samalla tärkein puoli
oli kohdata silmästä silmään se suoranainen apartheid, jota Israel
harjoittaa sekä omia palestiinalaiskansalaisiaan kohtaan maansa sisallä
että hallitsemillaan Miehitetyilla palestiinalaisalueilla.
Alueen rasistinen todellisuus aukesi matkoilla, joita teimme leirin
aikana eri osiin Israelia ja Länsirantaa. Niiden myötä uutisvirran
kasvottomassa raportoinnissa puhkijauhetut palestiinalaiset muuttuivat
todellisiksi ihmisiksi ja miehitys sai kasvot.
Pääsimme näkemaan elämää
turistikeskusten ulkopuolella, paikkoihin, jotka Israel pyrkii
piilottamaan ja tapaamaan ihmisiä, joita se ei halua olevan olemassa.
Israel pyrkii profiloitumaan länsimaisena hyvinvointiyhteiskuntana
ja demokratiana, ja Jerusalemin ostoskaduilla ja opastetuilla
turistikierroksilla pitäytyville tämä ehka meneekin läpi. Toisenlainen
kuva maasta piirtyi tavatessamme Lodin kaupungissa asuvan 73-vuotiaan
Wasfieh Abu Eidin, jonka seitsemän pojan kodit pyyhkäistiin viime
joulukuussa olemattomiin vakivaltaisessa sotilasoperaatiossa.
Viralliseksi selitykseksi annettiin maan kaavoittaminen maatalouskäyttöön, mutta kaikki Abu Eidien tontteja ymparöivä maa on jo uudelleenkaavoitettu tulevia juutalaisasuinalueita varten.
Toisenlaisessa Israelissa elävät myös parinkymmenen minuutin päässä Tel
Avivin lentokentältä sijaitsevan Dahmashin kylan 600 palestiinalaista,
joita Israelin hallinto ei suostu tunnustamaan, vaikka maa osoitettiin
heidän käyttöönsä vuonna 1948 Israelin vallatessa heidän alkuperaiset
kotipaikkansa. Virallisen statuksen puuttumisen vuoksi Dahmashin
asukkailla ei ole osoitteita, sähkoä tai vesihuoltoa.
Yksi mieleenpainuvimmista matkoistamme suuntautui Länsirannan
sisäosiin, Kuolleen meren pohjoispuolella sijaitsevaan Jordanin
laaksoon. Siellä näkemämme röyhkeys ja häikailemättömyys, joita Israel
miehittämiään alueita ja ihmisiä kohtaan harjoittaa, oli häkellyttävää.
Bussin kiitäessä tulikuumilla aavikkoteillä ikkunasta näkyivat loputtomat taatelipalmujen rivistöt, jotka päättyivat vain jatkuakseen appelsiiniviljelmillä tai tomaattipelloilla. Nämä kaikki olivat israelilaisyritysten peltoja, jotka selviävät aavikon kuumuudesa voimakkaiden kastelujärjestelmien turvin.
Arviolta 75 prosenttia Jordanin laakson
vesivaroista meneekin israelilaisen maatalouden ja alueelle
pystytettyjen juutalaisiirtokuntien ja niiden maatalouden
ylläpitämiseen. Kansainvälisen lain mukaan Israelilla ei ole oikeutta
hyödyntää miehittämiään alueita omiin tarkoituksiinsa.
Laittomien juutalaissiirtokuntien kylpiessä yltäkylläisyydessä
palestiinalaiset sinnittelevät miehittäjien armoilla miten kuten.
Vehmailta siirtokuntalaisplantaaseilta köröttelimme Fasayil al
Wusta-nimiseen kylään, joka on palestiinalaisbeduiinien yhdyskunta.
Sen 21 rakennusta ajettiin maan tasalle kaksi ja puoli viikkoa aiemmin. Beduiinien kylä sijaitsi kahden juutalaissiirtokunnan välissä, ja sen perheet jäivät kodittomiksi, koska siirtokuntalaiset halusivat alueen omaan maatalouskäyttöönsä.
Nyt perheet asuvat 50 asteen kuumuudessa
rievuista kyhätyissä teltoissa ja talojensa raunioista rakentamissa
majoissa, joilla niilläkin on purkumääräys. Koskaan en ole tuntenut
oloani niin alhaiseksi kun palattuani vierailumme päätteeksi takaisin
ilmastoituun bussiimme, joka vei meidät pois sieltä, minne jääminen on
näille ihmisille ainoa vaihtoehto.
Viimeisin lisäys murheellisten tarinoiden kokoelmaan oli
leirirakennuksemme yläpuolella asuneen palestiinalaisen beduiiniyhteisön
kohtalo. Parikymmenpäinen sotilasjoukko oli ilmestynyt paikalle
ilmoittaen, että kymmenen perheen yhteisöllä on viikko aikaa, ennen kuin
heidän aaltopeltimajansa tuhotaan.
Kivikkoinen rinne on kuulemma
kaavoitettu viljelymaaksi. ICAHD hankki yhteisölle asianajajan, mutta
käytannössä mitään ei ole enää tehtävissä: siviilihallinnon luona
tehtävä kuuleminen on pelkkä muodollisuus.
Kohtaamiemme palestiinalaisten kerrottua tarinansa esiin nousi aina
sama kysymys: Mitä nyt? Mitä aiotte tehdä? Ja vastaus oli aina sama:
Jäädä tänne, jälleenrakentaa talomme. Äärimmäiseen köyhyyteen ajetuilla
ihmisilla ei ole varaa muuttaa, eikä myöskään mitään, minne muuttaa.
Myös Beit Arabian yläpuolella asuvat beduiinit ovat valmiina keräämään aaltopeltimajojensa rauniot israelilaissotilaiden jälkeen ja pystyttämään kotinsa uudelleen, jo neljannen kerran.
Jibril, yksi beduiiniyhteison asukkaista, kiteytti tilanteen näin: “Tulimme tänne karkotettuina Israelin vallatessa maamme vuonna 1948. Emme voi palata takaisin, meillä ei ole mitään paikkaa minne menna. Tämä on meidän ainoa kotimme.”
Leirin jälkeistä mielenmaisemaa kuvaamaan sopivat kaikki alussa luettelemani sanat. Avuttomuutta ja järkyttyneisyyttä on ehkä vähemmän. Niiden tilalla on sitäkin enemman turhautuneisuutta, etenkin kansainvalisen yhteisön Israeliin kohdistaman painostuksen tehottomuutta kohtaan.
Kuluneiden kahden viikon aikana olen kuitenkin oppinut, etta turhautumukseen on vain yksi lääke: toiminta. Pitää vain jälleenrakentaa, jälleenrakentaa ja jälleenrakentaa, tavalla tai toisella, kerta kerran jälkeen.
Kirjoittaja on Vihreän Langan toimitusharjoittelija.
Tweet