Taidetta ilman painetta

28.7.2011

Saija Räsänen

Rakennuskurjet kurottelevat sinistä taivasta keskellä Kalasataman rakennustyömaata. Tänne pitäisi nousta upouusia koteja noin 17 000 helsinkiläiselle vuoteen 2030 mennessä. Nyt paikalla on satojen metrien verran purettavaksi tarkoitettua, maalattua lastulevyseinää.

Tämän kesän isot ja pienet taiteilijanalut saavat toteuttaa luovuuttaan graffitiaidalla – ja vieläpä laillisesti, mikä ei aina ole graffitien kohdalla itsestäänselvää.

Maalarien maailmankuva tulee selväksi graffitien teemoista ja ympäristöstä. Suihkepulloista on ilmestynyt seinälle muun muassa poliisisika ja maahan syösyvä natsilentokonelaivue. Osa teksteistä on karannut asvalttiin, kuten lause "Pyöräteitä, ei autoja".

Kävelen paikalla illalla, ja asvaltilla lojuu sikin sokin tyhjiä spraymaalipurkkeja ja oluttölkkejä. Kaikki ei ole niin justiinsa. Jossakin kaikuu bänditreenien railakas kitaransoitto.

Minun on pitkään ollut vaikea muodostaa mielipidettä graffiteista. Ja on vieläkin. Jotain niistä kuitenkin pitää sanoa, jo uuden kulttuuriministerimme Paavo Arhinmäen takia, joka vietti nuoruutensa tägejä spreijaamalla. Sitä paitsi viimeksi kirjoitin oopperasta, jota Arhinmäki ei ainakaan aiemmin ole pahemmin diggaillut.

Kunnioitan graffiteihin liittyvää "taide kuuluu kaikille ja kuka vain voi sitä tehdä"- asennetta. Liian usein nostamme vakavasti otettavan "taiteen" niin korkealle jalustalle, ettemme oikeastaan uskalla lähestyä sitä. Graffitien kohdalla kynnys tekemiseen ja katsomiseen on matalampi, kun kuvaan voi törmätä hakiessaan maitoa kaupasta.

Graffitit voivat elävöittää nuhruista ja tylsää betonirakentamista väreillään ja ideoillaan. Reilatessani toukokuussa Balkanilla näin upeita, koko kerrostalon seinän peittäviä graffiteja esimerkiksi Sofiassa. Belgradissa graffitit olivat herättäneet vanhan kaupungin eloon kikkailemalla perspektiivillä; vanhoihin taloihin oli jännittävästi maalattu valeikkunoita, varjoja ja uusia kulmia.

Kalasatamassa graffitien taidokkaimmasta päästä ovat Kuvataideakatemian opiskelijoiden seinään raaputtama puupiirrosgraffiti sekä tuntemattoman taiteilijan vihreä kovakuoriainen, jonka selässä toistuvat hämmästyttävän symmetriset kiekurat.

Tallustelen Kalasataman aidan viertä pitkän kaavan mukaan. Asvaltista hohkaa vielä päivän kuumuus, mutta on jo ihanan viileää. Merenlahden takana siintää Helsingin postikorttimaisema: Kruununhaan vanhat kerrostalot ja Uspenskin katedraali. En mahda mitään sille, etten haluaisi nähdä graffiteja niiden kyljissä. Arvostan nimittäin myös arkkitehtonisesti tai kulttuurihistoriallisesti tärkeitä seiniä.

En myöskään liputa millaisille graffiteille tahansa. Kunnon graffitissa on estetiikkaa ja ideaa; mustalla tussilla kännissä vedellyt tägit saisivat minun puolestani jäädä vetelemättä. Graffitimaalarit usein haluavat kyseenalaistaa sen, kenelle kaupunkitila kuuluu, mutta minä puolestani ihmettelen, eikö ole hieman itsekästä värittää laajoja julkisia tiloja omilla viesteillä, jotka voivat häiritä monia siinä missä mainoksetkin.

Taidan olla konservatiivinen kulttuuriämmä, joka tykkää näteistä graffiteista, kunhan ne pysyvät piilossa. No ei nyt ihan niinkään. Totta kai graffiteissa, kuten kaikessa taiteessa, pitää olla särmää. Särmää ei kuitenkaan mielestäni ole asenteessa, jonka mukaan koko muu yhteiskunta on mätä ja se pitää värittää uudenlaiseksi toisilta kysymättä – varsinkaan, jos mieleen ei ihan heti tule, miten sen värittäisi.

Siispä: Kalasataman laillinen graffitiaita on mielestäni loistoajatus. Siellä voi kuljeskella vaikka koko iltapäivän, nähdä innokkaiden maalareiden keskittymisestä rypistyneet otsat ja levähtää taidepläjäyksen jälkeen rakennusparakkiin pystytetyn Ihanan kahvilan riippukeinussa.

Vähän kuin saapuisi ilmaiseen taidenäyttelyyn. Onhan niitä gallerioitakin, mutta Kalasatamassa ei ainakaan tarvitse stressata ostamisesta tai elitismistä.

Tweet