Vasaraniskujen jälkeen

27.7.2011

Lea Pakkanen

Suru, järkytys, viha, avuttomuuden tunne. Ilo, uhmakkuus, voitonriemu. Uupumus, niin henkinen kuin fyysinenkin. Väsymys ja sisupuuskat. Tunteiden vuoristorata on ehkä kulunut ilmaisu, mutta kiteyttänee parhaiten ICAHD:in jälleenrakennusleirillä vallinneen yleisen tunnelman ja myös oman olotilani.

Leiri on tullut päätökseensä ja saavuttanut tavoitteensa; vapaaehtoisten sementtiämpäreistä ja vasaraniskuista rakentui kuin rakentuikin oikea talo, ja Abu Omarin perheellä on vihdoin, kuuden vuoden kodittomuuden jälkeen, katto päänsa päällä.

Leirin lopuksi juhlittu talon luovutusseremonia keräsi vastarakennetun talon pihalle sankan vierasjoukon, rakentajien ja uuteen kotiin muuttavan suurperheen lisäksi paikalle kerääntyivat myös kaikki tuttavat ja kylänmiehet. Huonekalut kannettiin sisään, riemukkaita puheita pidettiin, ja juhlaillalliseksi valmistettu kokonainen vuohi upposi iloisen juhlakansan suuhun pikavauhtia.

Talon rakentamisen ja valmistumisen suoma mielihyvä tuli tarpeeseen tasapainottamaan muita kahden Länsirannalla ja Israelissa vietetyn viikon aikana nousseita tunteita ja ajatuksia. Ne eivät aina olleet niitä valoisimpia.

Oli virkistävää nahda hilpeyttä ja naurua palestiinalaiskasvoilla, silla useimmilla tapaamillani palestiinalaisilla ei juuri ole ollut syytä hymyyn. Jälleenrakennusleirin ehdottomasti raskain, mutta samalla tärkein puoli oli kohdata silmästä silmään se suoranainen apartheid, jota Israel harjoittaa sekä omia palestiinalaiskansalaisiaan kohtaan maansa sisallä että hallitsemillaan Miehitetyilla palestiinalaisalueilla.

Alueen rasistinen todellisuus aukesi matkoilla, joita teimme leirin aikana eri osiin Israelia ja Länsirantaa. Niiden myötä uutisvirran kasvottomassa raportoinnissa puhkijauhetut palestiinalaiset muuttuivat todellisiksi ihmisiksi ja miehitys sai kasvot.

Pääsimme näkemaan elämää turistikeskusten ulkopuolella, paikkoihin, jotka Israel pyrkii piilottamaan ja tapaamaan ihmisiä, joita se ei halua olevan olemassa.

Israel pyrkii profiloitumaan länsimaisena hyvinvointiyhteiskuntana ja demokratiana, ja Jerusalemin ostoskaduilla ja opastetuilla turistikierroksilla pitäytyville tämä ehka meneekin läpi. Toisenlainen kuva maasta piirtyi tavatessamme Lodin kaupungissa asuvan 73-vuotiaan Wasfieh Abu Eidin, jonka seitsemän pojan kodit pyyhkäistiin viime joulukuussa olemattomiin vakivaltaisessa sotilasoperaatiossa.

Viralliseksi selitykseksi annettiin maan kaavoittaminen maatalouskäyttöön, mutta kaikki Abu Eidien tontteja ymparöivä maa on jo uudelleenkaavoitettu tulevia juutalaisasuinalueita varten.

Toisenlaisessa Israelissa elävät myös parinkymmenen minuutin päässä Tel Avivin lentokentältä sijaitsevan Dahmashin kylan 600 palestiinalaista, joita Israelin hallinto ei suostu tunnustamaan, vaikka maa osoitettiin heidän käyttöönsä vuonna 1948 Israelin vallatessa heidän alkuperaiset kotipaikkansa. Virallisen statuksen puuttumisen vuoksi Dahmashin asukkailla ei ole osoitteita, sähkoä tai vesihuoltoa.

Yksi mieleenpainuvimmista matkoistamme suuntautui Länsirannan sisäosiin, Kuolleen meren pohjoispuolella sijaitsevaan Jordanin laaksoon. Siellä näkemämme röyhkeys ja häikailemättömyys, joita Israel miehittämiään alueita ja ihmisiä kohtaan harjoittaa, oli häkellyttävää.

Bussin kiitäessä tulikuumilla aavikkoteillä ikkunasta näkyivat loputtomat taatelipalmujen rivistöt, jotka päättyivat vain jatkuakseen appelsiiniviljelmillä tai tomaattipelloilla. Nämä kaikki olivat israelilaisyritysten peltoja, jotka selviävät aavikon kuumuudesa voimakkaiden kastelujärjestelmien turvin.

Arviolta 75 prosenttia Jordanin laakson vesivaroista meneekin israelilaisen maatalouden ja alueelle pystytettyjen juutalaisiirtokuntien ja niiden maatalouden ylläpitämiseen. Kansainvälisen lain mukaan Israelilla ei ole oikeutta hyödyntää miehittämiään alueita omiin tarkoituksiinsa.

Laittomien juutalaissiirtokuntien kylpiessä yltäkylläisyydessä palestiinalaiset sinnittelevät miehittäjien armoilla miten kuten. Vehmailta siirtokuntalaisplantaaseilta köröttelimme Fasayil al Wusta-nimiseen kylään, joka on palestiinalaisbeduiinien yhdyskunta.

Sen 21 rakennusta ajettiin maan tasalle kaksi ja puoli viikkoa aiemmin. Beduiinien kylä sijaitsi kahden juutalaissiirtokunnan välissä, ja sen perheet jäivät kodittomiksi, koska siirtokuntalaiset halusivat alueen omaan maatalouskäyttöönsä.

Nyt perheet asuvat 50 asteen kuumuudessa rievuista kyhätyissä teltoissa ja talojensa raunioista rakentamissa majoissa, joilla niilläkin on purkumääräys. Koskaan en ole tuntenut oloani niin alhaiseksi kun palattuani vierailumme päätteeksi takaisin ilmastoituun bussiimme, joka vei meidät pois sieltä, minne jääminen on näille ihmisille ainoa vaihtoehto.

Viimeisin lisäys murheellisten tarinoiden kokoelmaan oli leirirakennuksemme yläpuolella asuneen palestiinalaisen beduiiniyhteisön kohtalo. Parikymmenpäinen sotilasjoukko oli ilmestynyt paikalle ilmoittaen, että kymmenen perheen yhteisöllä on viikko aikaa, ennen kuin heidän aaltopeltimajansa tuhotaan.

Kivikkoinen rinne on kuulemma kaavoitettu viljelymaaksi. ICAHD hankki yhteisölle asianajajan, mutta käytannössä mitään ei ole enää tehtävissä: siviilihallinnon luona tehtävä kuuleminen on pelkkä muodollisuus.

Kohtaamiemme palestiinalaisten kerrottua tarinansa esiin nousi aina sama kysymys: Mitä nyt? Mitä aiotte tehdä? Ja vastaus oli aina sama: Jäädä tänne, jälleenrakentaa talomme. Äärimmäiseen köyhyyteen ajetuilla ihmisilla ei ole varaa muuttaa, eikä myöskään mitään, minne muuttaa.

Myös Beit Arabian yläpuolella asuvat beduiinit ovat valmiina keräämään aaltopeltimajojensa rauniot israelilaissotilaiden jälkeen ja pystyttämään kotinsa uudelleen, jo neljannen kerran.

Jibril, yksi beduiiniyhteison asukkaista, kiteytti tilanteen näin:  “Tulimme tänne karkotettuina Israelin vallatessa maamme vuonna 1948. Emme voi palata takaisin, meillä ei ole mitään paikkaa minne menna. Tämä on meidän ainoa kotimme.”

Leirin jälkeistä mielenmaisemaa kuvaamaan sopivat kaikki alussa luettelemani sanat. Avuttomuutta ja järkyttyneisyyttä on ehkä vähemmän. Niiden tilalla on sitäkin enemman turhautuneisuutta, etenkin kansainvalisen yhteisön Israeliin kohdistaman painostuksen tehottomuutta kohtaan.

Kuluneiden kahden viikon aikana olen kuitenkin oppinut, etta turhautumukseen on vain yksi lääke: toiminta. Pitää vain jälleenrakentaa, jälleenrakentaa ja jälleenrakentaa, tavalla tai toisella, kerta kerran jälkeen.

Kirjoittaja on Vihreän Langan toimitusharjoittelija.

Tweet