Oopperan kummitus ei pure

21.7.2011

Saija Räsänen

Savonlinnan oopperajuhlien taiteellinen johtaja Jari Hämäläinen kohottaa tahtipuikkonsa ilmaan. Lohengrinin alkusoiton unenomaiset sävelet kajahtelevat Olavinlinnan kivimuureista. Yleisö pidättää hengitystään – Hämäläinen on kepinvarressa ensimmäistä kertaa. Millainenhan kakku tästäkin oikein tulee.

Hyvä kakku siitä tuli. Richard Wagnerin viisituntista oopperaa tavallisesti johtavan Philippe Auguinin perääntyminen heinäkuun puolivälin esityksestä perhesyihin vedoten toi esitykseen ainoastaan lisäjännitettä. Esiintyjät aina tummaäänisestä Ortrudista alias Tuija Knihtilästä nuoreen mutta vakuuttavaan pääosan esittäjään Richard Crawley´hyn eläytyivät osiinsa aidosti ja pitivät yhteistyöllä palapelin kasassa.

Katsomossa Hämäläisen puolesta jännäsi – anteeksi yksinkertaistus – keski-iän ohittanut kulttuurikerma. Väliajalla siemailtiin shampanjaa ja kiviportaissa kompasteltiin yhdeksän sentin koroilla. Rollaattoriin nojaaminenkin näytti mukavammalta.

Ooppera ei ole perin nuorekas taiteenlaji. Itse olen saanut huomata sen kotoisessa Helsingissäkin, kun Kansallisoopperan narikassa vanhempi rouvashenkilö on esimerkiksi halannut ihan vain siksi, että paikalle on sattunut edes yksi nuori. Samanlaiseen suhtautumiseen, lämpimään ihmetykseen, törmäsin Savonlinnassakin jutellessani paikallisten kanssa käsityöläiskorttelissa ja kahviloissa.

Miksi nuoret sitten eivät viihdy oopperassa? Ei se ole välttämättä edes kallista: Kansallisooppera myy opiskelijalippuja saman päivän esityksiin kympillä. Lohengrinin, kuten monen muunkin oopperan, tarunomainen keskiajan maailma taas voisi hyvinkin kiehtoa useampaakin Sormusten herran ystävää.

Syytän sosiaalista painetta. Ei ole imartelevinta olla kummajainen – miettikää nyt, miltä tuntuu, kun muut kertovat suuntaavansa Korjaamolle tai DTM:ään ja katsovat kaksi kertaa siistiin mekkoon pukeutunutta toveria. Ja ovat ne vanhusten lääppimisetkin joskus kiusallisia.

Kannustan kuitenkin kokeilemaan. Kun toisten ajatuksista pääsee yli, voi nauttia esimerkiksi oopperajuhlien Toscan intohimosta, Lohengrinin salaperäisyydestä tai Don Giovannin seikkailuista.

Oopperan maailma on lähes ääretön, jos siihen haluaa hypätä, koska usein tarinat pohjautuvat ikivanhoihin myytteihin, ja ilmeisimmän juonikuoren alla kulkee poliittisten ja uskonnollisten viittausten hämähäkinseitti. Puhumattakaan musiikista: mahtipontisista kuorokohtauksista tai huikeista sooloista.

Innostus helposti kasvaa tiedon lisääntyessä – yllätin itseni esimerkiksi lukemasta Toscan italiankielistä librettoa, vaikka ymmärrän italiaa tasan sen verran kuin kukaan ranskaa ontuvasti osaava tyyppi nyt sukulaiskieltä ymmärtää.

Oopperat myös elävät ajassa. Kekseliäät ja rohkeat ohjaajat uudistavat niitä; esimerkiksi Lohengrinissa idyllinen keskiaikainen kuvasto sekoittui nyt lavastuksellisesti nykyaikaan. Tosca taas oli lyhennetty kolmesta näytöksestä kahteen, mikä ainakin oopperan nuorimman esiintyjän Valtteri Raikiston mukaan oli hyvä juttu.

Törmäsin nimittäin (konkreettisesti) itseäni pari päätä lyhyempään Raikistoon oopperan jälkeen linnasta pois johtavalla sillalla, ja tämä selitti äidilleen fanilta lahjaksi saatu Aku Ankka- kassi heilahdellen: "Tosca on siitä hyvä ooppera, että sen jaksaa katsoa." Ei siis huolta – on muitakin vaihtoehtoja kuin Wagnerin viiden tunnin massiiviset episodit.

Katso nämä oopperat ensi syksynä Kansallisoopperassa:

• Nibelungin sormus- tetralogia. Wagnerin pääteos on neliosainen, monesta eri legendasta koottu oopperapläjäys, johon kuuluvat teokset Reininkulta, Valkyyria, Siegfried ja Jumalten tuho. 
• Pelléas ja Mélisande. Claude Debussyn symbolistinen ooppera saapuu Helsinkiin ensimmäistä kertaa 60 vuoteen.

Tweet