Sota omaa lasta vastaan

Kulttuurishokkeja kansalle. Kulttuurinnälkäinen toimittaja innostuu, kauhistuu ja liikuttuu taiteesta kesän ajan kerran viikossa.

4.8.2011

Saija Räsänen

Tämä on äitien ja tytärten juttu. Tampereen Kellariteatterin hämärään, tiiliseinien verhoamaan katsomoon virtaa hämmästyttävän monta paria keski- ja teini-ikäisiä naisia. Alkamassa on Virpi Haataisen Irti minusta -näytelmä, joka kertoo anoreksiaan sairastuvan Nooran tarinan.

Kellariteatterin lava on pieni ja pimeä, lavastukseksi riittää katosta riippuva käsin askarreltu kristallikruunu. Kyseessä on kolmen naisen show; satunnaisten ulkopuolisten äänet katsoja joutuu kuvittelemaan tai kuuntelemaan kasvottomien hahmojen lukemana varjoista.

Toteutus alleviivaa joka säikeellään sairauden intiimiä luonnetta, maailman kutistumista kodin seinien sisään.

Kaikki alkaa laulukohtauksella, jonka aikana ehdin jo miettiä: Voi ei, miksi näin, onko pakko laittaa näyttelijät laulamaan, jos he eivät sitä osaa? Varsinkin Nooran esittäjällä, Elina Reinikalla, on ongelmia äänenkäyttönsä kanssa.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä paremmin kuitenkin ymmärrän hauraat lauluosuudet, jotka liittyvät tarinaan mukaan välillä hieman teennäisesti. Nuotin vierestä menevä ääni, riitasointu, on osa haavaa. Äitiä, alias Katriina Honkasta, voin jopa paikoin kehua; hänen ihmettelevä, vimmainen soolonsa näytelmän puolivälissä itketti.

Honkanen on muutenkin ehdottomasti näytelmän vahvin lenkki. Ehkä kysymys on vuosien tuomasta ammattitaidosta, mutta hänestä löytyy karismaa ja luonnetta, joka nuoremmista näyttelijöistä uupuu. Honkasen silmät leimuavat uskottavasti surun, huolen, lopulta vihan tunneskaaloilla.

Pikkusisko Sirua näyttelevän Elina Hietalan ja Reinikan roolityöt syvenevät kiitettävästi loppua kohden. Alussa en voi kuin pyöritellä pimeässä silmiäni Reinikalle, jonka sairastumisen syyt jäävät turhan hajanaisiksi. Näyttelijää ei tosin voi syyttää kaikesta, sillä käsikirjoituskaan ei imartele Nooran hahmoa alkumetreillä.

Harhaisena ja pakkomielteisenä, sairauden nielaisemana, harottavahiuksisena sairaalapotilaana Reinikka pääsee kuitenkin oikeuksiinsa. Etenkin hänen kehollista työskentelyään voi kiittää.

Hietala taas on alussa lähinnä kiukutteleva pikkupissis, mutta muuttuu loppua kohden (pakon edessä, äidin masentuessa) vastuuta kantavaksi, vahvaksi nuoreksi naiseksi. Liikuttavinta on Hietalan esittämä vaientamisen ja näkymättömyyden kokemus – on vaikeaa kasvaa perheessä, jossa kaikki aika ja huomio keskittyy siskon lautasen ympärille.

Syiden epäselvyydelle voi olla selityksensä. Itse asiassa "Irti minusta" ei ole niinkään tarina Noorasta, vaan hänen äidistään ja pikkusiskostaan, jotka joutuvat elämään syömishelvetin kanssa. Kuten Siru sanoo, "ei tätä voi kukaan ulkopuolinen ymmärtää".

Ulkopuolisten elämän kuvaajana näytelmä onnistuukin täydellisesti, ja täytyy sanoa, että tämä näkökulma on myös tuoreempi kuin ainainen sairaan sisäisen maailman verhojen lomitse kurkkiminen.

Silti kritisoin Nooran hahmoa: hänestä on tehty kaikkien mahdollisten anoreksia-kliseiden kristalloituma. On liikaa kiltteyttä, halua miellyttää muita, taipumusta perfektionismiin, siisteysintoilua ja vieläpä balettiharrastuskin. En jaksa uskoa, että kaikki anorektikot olisivat tällaisia – miksi heistä sitten aina piirretään kulttuurintuotteissa samanlainen kuva?

Puutteineenkin "Irti minusta" on silti tärkeä, katsomisen arvoinen näytelmä. Joskus unohdetaan, ettei anoreksia ole vain turhamaisten teinityttöjen pinnallinen höyrähdys, vaan psyykkinen sairaus, johon kuolee 10 prosenttia sairastuneista.

Lähimmäisten näkökulmaan keskittyminen voi olla voimauttava katsomiskokemus saman keskellä eläneille, sillä näytelmään on hienosti kiteytetty sairauden kiero kaksoisluonne. Sairastunut vakuuttaa syövänsä, mutta ei kuitenkaan tee, mitä lupaa. Luottaminen muuttuu mahdottomaksi, koko entinen ihminen vaikuttaa paenneen jonnekin kauas.

Itsesyytökset eivät kuitenkaan ole ratkaisu, ja näytelmä muistuttaa armollisesti, että negatiivisiakin tunteita on lupa kokea – pisimmälle vietynä äiti tuntee murhanhimoa tytärtään kohtaan.

Lopuksi jäljelle jää arka toivo, joka ei lupaa mitään varmaa. Katsojat poistuvat kesäiltaan matalalla äänellä jutellen, mieteryppyjä kasvoilla. Ei mikään perinteisen hilpeä kesäteatteriesitys, mutta toisaalta – elämä ei aina ole hilpeää, ja sopiva annos surkeutta tekee ihmisestä myötätuntoisen realistin.

"Irti minusta" on osa Tampereen teatterikesän ohjelmistoa. Teatteri Avoimet Ovet esittää sitä myös Helsingissä ensi vuoden alkupuolella.

Katso myös nämä kesäteatteriesitykset: