Värillä on väliä

5.1.2008

Elina Hirvonen

Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja.

”Nämä naiset ovat liian valkoisia. Tajuatteko? Olette liian valkoisia tajuamaan mitä täällä tapahtuu!”

Mies työntää kasvot kasvoihimme kiinni. Hengitys haisee alkoholilta. Etsimme reittiä pakoon.

Paikka on Johannesburgin linja-autoasema Etelä-Afrikassa. Hetkeä aikaisemmin vierailimme kaupungin apartheid-museossa. Ovella asiakkaat jaettiin apartheidin oppien mukaan.

Minä ja ystäväni aloitimme kierroksen käytävältä, jonka yläpuolella luki ”valkoiset”. Zimbabwelaissyntyinen taksikuski ohjattiin ”mustat” -kyltin alle.

Katosta roikkui suurennettuja henkilökortteja apartheid-hallinnon ajalta. Valokuvien viereen oli kirjoitettu tuomio: valkoinen, värillinen, musta.

”Te olette liian valkoisia tänne. Tajuatteko mitä se tarkoittaa?”

Sukellamme rinkat selässä kauas miehestä, kohti Kapkaupunkiin lähtevän bussin laituria. Taksikuski seuraa perässä, haluaa varmistaa, ettei meille tapahdu mitään.

Bussissa sydän hakkaa. Koskaan aikaisemmin emme ole kokeneet yhtä suoraa, ihonväriin liittyvää vihaa.

Sambiassa kävellessä ihmiset huutelevat valkoista tarkoittavaa ”musungu” -sanaa, mutta sävy on uteliaan huvittunut. Muuten valkoisen ihonvärin etuihin on aina kuulunut höhlä tunne, että on automaattisesti sillä puolella, jolla päätetään keitä suvaitaan ja keitä ei.

Kysymys siitä, suvaitseeko joku toinen minua, ei ole koskaan tullut ajankohtaiseksi.

Afrikassa väri on läsnä koko ajan. Ulkomaalaisporukat muodostuvat värin mukaan tavalla, jolle on vaikea löytää luontevaa selitystä. Britit, skandinaavit ja eteläafrikkalaiset valkoiset päätyvät baareissa samoihin pöytiin – eivät kenialaisten, zimbabwelaisten tai edes mustaihoisten eurooppalaisten luo.

Afrikkalaiset lehdet kirjoittavat valkoisten uuskolonialismista ja mustien tarpeesta pitää puolensa. Kun ulkomaalainen tekee rikoksen, väri mainitaan aina.

Apartheid-hallinnon pakkomielle väriin tuntuisi absurdilta, ellei kaikki olisi tapahtunut niin vähän aikaa sitten.

Nyt se on hyytävää. Puistojen penkkejä, työpaikkoja ja elämisen mahdollisuuksia jaeltiin ihonvärin perusteella vielä siinä vaiheessa, kun minä luin Toista sukupuolta lukion käytävillä.

Ja samalla, katsoessa Lusakan baareissa istuvia porukoita tai lukiessa uutisia Afrikan ja Euroopan välisistä kauppaneuvotteluista, tuntuu ettei se ollut ollenkaan absurdia, vaan pelottavan looginen ilmaus jollekin, joka nykyään kytee hatarasti piiloutuneena poliittisen korrektiuden alle.

Väriin liittyvistä pakkomielteistä on ihmiskunnan historiassa seurannut järkyttävästi pahaa – ja huikeasti taloudellista hyötyä. Ehkä siksi niiden purkaminen on niin vaikeaa.

Afrikkalaiset eivät unohda, että Euroopan ja Yhdysvaltain vaurastumista vauhditti mustien ihmisoikeuksien kieltäminen. Valkoiset eivät jaksaisi jauhaa esi-isiensä syntejä, vaan muistuttavat, että myös mustat orjuuttivat mustia.

Ja kun somalipojat tulivat riehumaan Kaisaniemen puistossa Helsingissä, minä – poliittisen korrektiuden ruumiillistuma – ajattelin: ”Painukaa mutakuonot takaisin kotiin.”