Elämää kuoleman varjossa

26.10.2007

Elina Hirvonen

Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja.

Rekka on kyljellään ojassa. Ilmassa haisee maahan valunut diesel ja kärventynyt kumi. Poliisit ovat tulleet paikalle ränsistyneellä lava-autolla, jonka ohjaamon päällä vilkkuu sininen valo.

Poliisipäällikkö viittoo pikkubussin pysähtymään. ”Voitteko viedä tämän miehen kotiin?”

Miehellä on tyhjät kasvot ja ruhjoutunut sääri. Hän on rekan kakkoskuljettaja. Hän on istunut kuljettajan vieressä, kun tämä on menettänyt auton hallinnan. Auto on syöksynyt tieltä ja kuljettaja sekä kaksi muuta miestä ovat paiskautuneet istuimiltaan omituisiin, vääntyneisiin asentoihin ja kuolleet.

Yksi kuolleista oli miehen veli.

Mies etsii kipeälle jalalle hyvää asentoa bussin ahtaassa penkissä. Bussin hetki sitten täyttäneet juttelu, nauru sekä kirjan sivujen ja keksipaperien rapina ovat lakanneet.

Mieleen tulvii asioita toisesta maailmasta. Kriisiryhmä. Tukipalvelu. Trauman jälkeen annettava terapia.

Mies istuu koko matkan hiljaa, kädet ristissä. Ojennamme hänelle vesipullon, vaniljakeksejä ja rahaa sairaalakäyntiin.

Ei ole mitään, mitä osaisi sanoa.

Mikä on kauimpana kuolemasta? Se on ajatusleikki, jota harrastamme ystäväni kanssa.

Mietimme asioita ja esineitä, jotka tuntuvat olevan olemassa vain siksi, että unohtaisimme kuoleman.

Molempien suosikki on lentokoneiden istuinten taskuissa oleva lentoyhtiöiden lehti. Se tuntuu luonnolliselta valinnalta: Ihmisjoukko, joka leijuu ohuen peltihäkkyrän sisällä kymmenen kilometrin korkeudessa, on pidettävä rauhallisena. Mikä sopisi siihen paremmin kuin kiiltäväkantinen lehti, jossa on kuvia hajuvesipulloista ja Alexander Stubbista hymyilemässä?

Leikkiä jatkaessa tulee olo, että koko kulutuskulttuuri perustuu tarpeeseen kieltää kuolema. Tietoisuus, että jonakin päivänä minua ja rakkaitani ei enää ole, on edes vähän helpompi unohtaa maailmassa, johon kuuluu kultahipuilla täydennettyjä kasvovoiteita ja kauniisiin purkkeihin pakattua sormisuolaa.

Afrikassa kuolemaa ei pääse pakoon millään. Teiden reunat ovat täynnä ruhjoutuneita autonraatoja. Ihmiset peruvat tapaamisia hautajaisten takia. Lehdet ovat täynnä kaksikymppisinä kuolleiden ihmisten muistokirjoituksia.

Jokaiselta on kuollut monta läheistä, joku on sairas eikä saa hoitoa. Rikkaille tarkoitetuissa ostoskeskuksissa päivystävät aseistetut vartijat, ja niiden edustalla pyörivät orvot lapset.

Kuoleman jokapäiväisyyteen on vaikea suhtautua. Täällä asuva eurooppalainen ystäväni epäilee, että lapsen kuolema ei tunnu afrikkalaisesta äidistä yhtä pahalta kuin eurooppalaisesta. Ei voi tuntua, koska kuolemaa on niin paljon.

En usko siihen. Mutta ajatus, että lapsen kuolema tuntuu yhtä pahalta ja on yhtä suuri tragedia kuin missä tahansa muualla, on mahdoton kestää.

Kun bussi saapuu pääkaupunkiin, mies nousee. Hän kävelee ontuen pysäkille ja jää odottamaan minibussia slummiin kaupungin laidalle.

Siellä odottavat perheet, jotka eivät vielä tiedä läheistensä kuolemista. On kohdattava heidät. Autettava leskiä ja lapsia. Toivottava, että ruhjoutunut jalka paranee.

Järjestettävä hautajaiset ja jatkettava elämää.