Maailma on sana

13.10.2006

Johanna Sumuvuori

Kirjoittaja on Vihreän liiton kansanedustaja.

Joskus luulin olevani rohkea. Luuloni perustui asioihin, joita tiedän ”uskaltavani” tehdä. Uskallan kirjoittaa piikikkäästi systeemin pahuudesta ja typeristä päätöksentekijöistä. Uskallan alipukeutua tärkeisiin tilaisuuksiin, olla ensimmäinen joka puhuu paneelikeskustelussa, paljastaa tietämättömyyteni asioista ”jotka pitäisi tietää” ja puhua suulla suuremmalla asioista joista kuvittelen tietäväni.

Pohjimmiltani olen kuitenkin hyvinvointivaltion kapaloima peruspelkuri, sillä mikäs Suomessa on piikitellessä ja politikoidessa. Täällä ei toistaiseksi ole surmattu poliitikkoja tavarataloihin tai toimittajia rappukäytäviin. Täällä saa ottaa kantaa miten ja mihin vaan – korkeintaan Julkisen sanan neuvosto voi langettaa tuomion ja Supo päivittää arkistojaan.

Kun joutuu ajattelemaan todellista rohkeutta, nousee pala kurkkuun. En ole nähnyt tai kokenut sotaa, taistellut hengestäni tai – mikä on rohkeudesta todellisinta – asettanut henkeäni alttiiksi sellaisten asioiden puolesta, joihin uskon. Ei ole kovin tavallista, että ihminen uhraa tasalaatuisen arkirauhansa taistelemiensa asioiden puolesta, jopa kuolemaa uhmaten.

Kuullessani Anna Politkovskajan murhasta yksi ensimmäisistä ajatuksista järkytyksen hetkellä oli se, paljonko minussa olisi naista toimimaan edes puoliksi yhtä rohkeasti ja peräänantamattomasti ihmisoikeuksien puolesta kuin hän. Moskovan teatterikaappauksen jälkeen sanoin ystävälleni, uskaltaako sinne nyt matkustaa.

Anna Politkovskaja uskalsi matkustaa kymmeniä kertoja sodan runtelemaan Tšetšeniaan huolimatta toistuvista uhkailuista, pidätyksistä ja kiristyksestä. Hän palasi jatkuvasti kriisialueelle raportoidakseen sodan järjettömistä kidutuksista ja ihmisten hädästä, vaikka sai välillä paitsi sotilaiden kiväärinperästä, myös tappouhkauksen Venäjän ulkoministeriöstä. Moni olisi luovuttanut vähemmästäkin. Venäläiset ihmisoikeusjärjestöt pitivät häntä yhtenä viimeisistä Tšetšenian sodasta raportoivista toimittajista. Murha antaa aihetta kysyä, uskaltaako joku jatkaa Politkovskajan työtä.

Samuli Paronen sanoi, että maailma on sana. Eräs vihreä veteraanivaikuttaja puolestaan jaksaa muistuttaa, että maailmaa muutetaan muuttamalla tekstiä. Miten oikeassa molemmat ovatkaan. Anna Politkovskajan murha osoittaa, että maailmassa, jossa jotkut uskovat ydinpommeihin ja avaruuden miehittämiseen, sanan mahdilla on edelleen suurin voima.

Politkovskajan toiminta antoi toivoa demokraattisemmasta Venäjästä, mutta hänen kuolemansa antaa toivottavasti taistelutahtoa sananvapauden puolustamiseksi. Se on tärkeää Suomessakin, sillä ilmaisunvapaus ei ole koskaan itsestäänselvyys. Ei ole montakaan kuukautta siitä, kun Heidi Hautalaa syytettiin ”juhlatunnelman rikkojaksi” kun hän otti eduskunnan juhlaistunnossa esiin Venäjän demokratiakehityksen. Onneksi Heidi uskalsi.