Todelliset demarit

1.4.2010

Elina Grundström

Vihreät ovat mieltäneet olevansa hallituksen sosiaalinen omatunto, eräänlaiset oikeistohallituksen demarit, jotka ovat pitäneet heikoimpien puolta. Vaikka perustulo on jäänyt haaveeksi, vihreät ovat saaneet aikaan pieniä parannuksia esimerkiksi äitiyspäivärahoihin, pienitulosten verotukseen ja apurahansaajien eläketurvaan.

Mutta miten käy eduskuntavaaleissa, kun vihreät joutuvat kilpailemaan ihan oikeiden demareiden kanssa? Riittävätkö rahkeet vaativiin sosiaalipoliittisiin debatteihin, kun esimerkiksi puolueen nettisivujen Vihreää politiikkaa A:sta Ö:hön -listauksessa sosiaaliturvasta todetaan vain, että sitä ”tarvitaan ehdottomasti”?

Esimakua ensi keväästä saatiin viime lauantaina, kun vihreiden puheenjohtaja Anni Sinnemäki piti yllättävän linjapuheen, jossa hän tuomitsi maahanmuuttoon liittyvän vihanlietsonnan ja vastusti ydinvoiman lisärakentamista. Yllättävää puheessa oli se, että Sinnemäki syytti molemmista asioista demareita – eikä siis esimerkiksi perussuomalaisia tai kokoomusta, jotka ovat nämä ongelmat aiheuttaneet.

Vaalitaistelu on selvästi alkanut. Siinä missä keskusta ja kokoomus suhtautuvat kannatustaan parantaneisiin demareihin vakavammin ja kohteliaammin kuin ennen, vihreät ovat valinneet jyrkän erottautumisen houkutellakseen puolueiden välillä empiviä punavihreitä äänestäjiä.

Eronteko ei tule olemaan vaikeaa, jos Jutta Urpilainen (sd) vie puoluetta nykyistä vauhtia perussuomalaisten suuntaan.

Näyttääkin siltä, ettei vihreillä ole ensi keväänä hätäpäivää, vaikka jotkin poliittiset linjaukset jäisivät raakileiksi. Riittää, kun on edes pikkuisen inhimillinen. Vaativan sosiaalipoliittisen debatin sijaan edessä näyttää nimittäin olevan Suomen historian ikävin vaalitaistelu, jossa kukaan ei pidä heikkojen puolta, vaan kaikki käyttävät heitä pelinappuloina.

Tweet