Tasa-arvoa melkein kaikille

17.8.2007

Elina Hirvonen

Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja.

Loistohotellin kokoushuone on täynnä toimittajia, kansalaisjärjestöjen työntekijöitä, paikallisia pienyrittäjiä ja huolestuneita kansalaisia. Salin edessä istuu viisi keski-ikäistä miestä tummissa puvuissa, pöydällä vesilasit ja mikrofonitelineet. On käynnissä sambialaisten taloustieteilijöiden ja kansalaisjärjestöjen järjestämä keskustelu aiheesta ”Oikeudenmukaisuus, talouskasvu ja kansalaisten mahdollisuuksien parantaminen”.

Sambialaisten talousmiesten puhe kuulostaa välillä oudolla tavalla tutulta: he käyttävät samankaltaisia lauseita, joita olen viimeksi kuullut yliopiston naistutkimuksen luennoilla. Jokainen alustaja muistaa mainita, miten tärkeää on huomioida heikoimmassa asemassa olevien ihmisten mahdollisuudet osallistua taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan.

”Naiset, nuoret, vammaiset ja HIV-positiiviset” toistuvat jokaisen keskustelijan puheissa mantrana, joka sekä riemastuttaa että hämmentää.

Onko kyse ulkoa opitusta poliittisesta korrektiudesta, jolla ei ole juuri tekemistä käytännön kanssa? Vai onko kaikkien ihmisten osallistuminen talouden toimintaan köyhyydestä irti pyrkivälle maalle välttämättömyys, jota ei ole varaa sivuuttaa?

Jälkimmäisen tulkinnan puolesta puhuvat tilastot: maassa, jossa 17 prosenttia aikuisväestöstä on hiv-positiivisia, taudilla on valtava vaikutus kaikkien elämään. Ihmiset ovat jatkuvasti poissa töistä hautajaisten takia, ja eliniän odotus on reilut kolmekymmentä vuotta. Tällaisessa tilanteessa tasa-arvon vaatimus voi olla aatteen sijaan konkreettinen pakko.

Alustusten lopuksi yleisö saa puheenvuoron. Sanojen ja tekojen välistä ristiriitaa ryöpytetään vimmaisin sanoin.

”Sydämeni vuotaa verta, kun kuuntelen Teidän puhettanne”, puuskahtaa nuori mies hallituksen edustajalle, jonka vastuulla on starttirahan myöntäminen pienille yrityksille. ”Kun yritin saada lainaa jatkaakseni kuolleen isäni yritystä, teidän virkailijanne sanoi, että palaa takaisin kouluun. Ja minulla on perhe elätettävänä. Te puhutte nuorista – minä olen sambialainen nuori. Missä minun mahdollisuuteni ovat?”

Loppupuolella takarivistä nousee nuoren naisen käsi. ”Te puhutte naisten madollisuuksista, mutta katsokaa keitä siellä edessä istuu. Hyvinvoivia keski-ikäisiä miehiä.”

Tähän puheenvuoroon paneelin juontaja palaa lopuksi. Hän lupaa, että tulevissa keskusteluissa puhujat valitaan niin, että myös naiset, nuoret, vammaiset ja hiv-positiiviset saavat äänensä kuuluviin. Tämä erityistä huomiota tarvitsevien ryhmien joukko toistuu puheissa uskollisen samalla tavalla.

Mutta yksi on joukosta pois. Seksuaalisten vähemmistöjen asemasta ei Sambiassa puhu julkisesti kukaan. Aihe on lähes kaikissa Afrikan maissa tabu, joka saa liberaaleimmatkin tuttavani kiusaantuneiksi.

Näköpiiristä on vaikea löytää sellaista voimaa, joka saisi tämän hiljaisuuden murtumaan.