Vihreä saa olla vasemmistolainen

27.2.2007

Rosa Meriläinen

Kirjoittaja on kansanedustaja, joka jättää seuraavat vaalit väliin.

Osatakseen junailla jotain, täytyy ymmärtää miten koneisto toimii. Se on ikävä kyllä aika vaikeaa koneiston ulkopuolella. Siksi esimerkiksi yliopistoväki on usein pihalla siitä, mitä politiikassa oikeasti voisi tehdä.

Hyvän poliitikon pitää osata toimia kolmella eri tasolla: on ymmärrettävä yleiset periaatteet ja teoriat, tunnettava järjestelmä ja sen toimintatavat ja hahmotettava toimien vaikutukset käytännössä.

Ihmiset ajattelevat, että jos poliitikko ei muista ulkoa juuri heidän elämässään olennaisinta summaa, kuten opintorahan määrää tai maitolitran hintaa, hän on pihalla. Oikeastihan kokeneille poliitikoille kertyy keskivertokansalaista parempi tietämys tämäntyyppisistä käytännön asioista, sillä politiikkojen on pakko perehtyä myös muihin elämänpiireihin kuin omaansa.

Miksi sitten monet ihanat ja oikeamieliset yhteiskunnallista tasa-arvoa ja heikommista huolehtimista ajavat poliitikot eivät saa mitään suurta suunnanmuutosta aikaan? Tärkein syy on puutteellinen periaatteiden tuntemus.

Vain periaatteita muuttamalla tapahtuu muutoksia järjestelmässä ja sitä myöten myös käytännössä – jos siis maailmaa halutaan todella muuttaa eikä vain pikkuisen viilata. Vihreille teoreettinen ajattelu on ensiarvoisen tärkeää, sillä me haluamme olla muutosvoima.

Välillä täytyy aivan häkeltyä siitä, miten heikosti jotkut kollegat ovat tietoisia sellaisten valtiolaivaamme kannattelevien teorioiden sisällöistä kuin oikeusvaltio ja yksilöperusteinen sosiaali-turva.

Yleiset periaatteet auttavat meitä suunnistamaan politiikassa kohti pitkän aikavälin päämääriä samalla, kun konkreettiset askeleet ovat pieniä ja hapuilevia. Vihreillä on ollut vaikeuksia poliittisella kartalla, sillä olemme kieltäytyneet käyttämästä perinteisintä kompassia: oikeiston ja vasemmiston välistä jakolinjaa.

Minun sukupolveni ja meitä nuoremmat ovat aloittaneet puoluepoliittisen toimintansa vihreissä. Meille puoluepolitiikka on avantgardistista toimintaa. Siksi on joskus vaikea hahmottaa ensimmäisen sukupolven vihreiden politiikanvastaisuutta. He tuntuvat menevän kammiovärinään, kun sanotaan ”vasen” tai ”oikea”.

Me emme ole eläneet mukana 1980-luvun taistoja, joissa väännettiin kättä siitä, onko vihreä puolue yleispuolue vai ympäristöpuolue. Emme osaa automaattisesti eläytyä siihen, kuinka paljon 1970-luvun opiskelijapolitiikka jurppi niitä, jotka eivät osanneet heittäytyä taistolaisiksi tai heidän vihaajikseen.

Siksi nuoren vihreän on helppo sanoa, että ”minä olen vasemmistolainen”. Ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että puolueen on sitä oltava. Minusta on ihan hyvä, että vihreät joutuvat etsimään ratkaisuille perustelut ilman, että selkäytimestä aina tiedettäisiin kenen joukoissa seistä. Silti voi olla periaatteellinen ja kannattaa hyviä arvoja.