Nainen, koska sinulta viimeksi kysyttiin turvallisuuspolitiikasta?

13.11.2018

Annika Ojala

Jännitin osallistumista Demo Finlandin ja ulkoministeriön järjestämälle turvallisuuspolitiikan kurssille.

Ennen kurssin alkua vitsailin, etten oikeasti tiedä turposta yhtään mitään, paitsi että koirani nimi on Rauha. Että siitähän voisin sitten jutustella, kun tapaan Euroopan raja- ja merivartiovirasto Frontexin ihmisiä Varsovassa, heh.

Mutta voi siskot, kuinka väärässä olin. Jokaisessa kurssiosiossa huomasin, että tiesin yllättävän paljon sisällöistä ja pystyin esittämään kriittisiäkin havaintoja.

Sain laitettua Frontexille luuta kurkkuun ihmisoikeusnäkökulmasta, käytyä äärimmäisen mielenkiintoisia keskusteluja ETYJ:n inhimillisen ulottuvuuden toimijoiden kanssa ja tentattua kotimaan sisäministeriön kansliapäällikköä naisten verkkoturvallisuuden edistämisestä.

Sopimukset olivat tuttuja ja termit hallussa. Miksi sitten etukäteen epäilin kykyjäni ottaa kantaa aiheeseen?

Kurssilla tajusin, ettei kukaan ollut aiemmin kysynyt minulta aiheesta mitään. Kutsuja turpo-keskusteluihin ei ole näkynyt.

Suomessa asuessani olen todella harvoin kuullut korkean tason vaikuttajien puhuvan feministisestä turvallisuuspolitiikasta.

Sen sijaan mieleen on painunut elävästi eräs turposeniori Ilkka Kanervan heitto Suomi-areenassa. Hänestä oli asiallista naurattaa feministisen turvallisuuspolitiikan kustannuksella huoneellista pikkutakillisia kokoomusnuoria.

Koska hei kundit, mikä olisi hauskempaa, kuin ajatus feministisestä turvallisuuspolitiikasta?

No enpä tiedä, Ilkka. Oletko koskaan ajatellut, että ehkäpä juuri miesvaltainen turvallisuuspolitiikan tekeminen on uhka valtioiden turvallisuudelle? 

Parlamenttienvälisen liiton IPU:n tilastojen mukaan vuonna 2017 koko maailmassa puolustusministerinä toimi vain 15 naista, ja maailman valtioiden johtajista naisia oli vain 6,4 prosenttia.

Suomessa on viimeisen sadan vuoden aikana ollut vain yksi naisulkoministeri ja kaksi naispuolustusministeriä.

Valiokuntapaikat ovat Suomessa vahvasti sukupuolittuneita- Tälläkin hetkellä ulkoasianvaliokunnassa on huomattava miesenemmistö.

Kun lukuja vertaa kestävän kehityksen tavoitteisiin, ne näyttävät entistä irvokkaammilta. Vain kolme vuotta sitten maailman valtiot sitoutuivat pyyhkimään sukupuolten tasa-arvon pois sitoutumalla YK:n kestävän kehityksen tavoitteisiin. Vieläkö naurattaa?

Ruotsissa on vuodesta 2015 alkaen toteutettu feminististä ulkopolitiikkaa. Sen avulla Ruotsi edistää naisten aseman paranemista ulkopolitiikan eri osa-alueilla.

Ulkoministeri Margot Wallström kuvailee, että feministinen ulkopolitiikka “puuttuu systemaattiseen ja globaaliin naisten alistamiseen” ja “on edellytys” Ruotsin laajemman ulkopolitiikan ja turvallisuuden tavoitteiden toteuttamiseksi.

Jospa Suomessakin mietittäisiin, keiden tavoitteita ulko- ja turvallisuuspolitiikan avulla ajetaan, ja miten päättäjät ajattelevat saavansa aikaan vaikuttavia ratkaisuja ilman kaikkien mukanaoloa.

Nauratti tai ei, on fakta, että tasa-arvoiset yhteiskunnat voivat paremmin, ovat koulutetumpia ja turvallisempia, sekä tuottavat parempia taloudellisia tuloksia.

Turpo-keskusteluissa naisille lankeaa usein ”rauhannakki”. Se on oletus, että naiset tuovat sukupuolensa kautta automaattisesti rauhan maahan.

Tämä ei pidä paikkansa. Meillä ei – valitettavasti – ole salaista aineosaa maailman konfliktien ratkaisemiseksi. Emme ole rauhan enkeleitä, vaan ihmisiä, joilla on osaamista, unelmia ja aivokapasiteettia.

Rauhanrakennuksessa kestävimmät ratkaisut tehdään yhdessä, eikä maailman suurimpia turvallisuusuhkia voida pysäyttää ilman meitä.

turvallisuuspolitiikka  feministinen ulkopolitiikka  feministiblogi