Nenä nirpalla

25.4.2008

Lena Björklund

Viini-intoilija Lena Björklund kiistelee makuasioista joka perjantai.

Joskus haluaisin puhua viinistä ihan hirveästi. Itselleni oli niin suuri juttu, kun viinimakuni muuttui täysin asuessani Pohjois-Italiassa pari vuotta 2000-luvun alussa. Lähdin Italiaan pehmeistä chileläisistä punaviineistä tykkäävänä ihmisenä ja palasin ankaran, robustin ja omaleimaisen, vanhoista alkuperäisrypäleistä valmistetun eurooppalaisen punaviinin hartaana ystävänä.

Tykkään, kun punaviini oikein putsaa suun. Kun se tuntuu suorastaan juuriharjalta.

Joskus olen juonut ravintolassa vain vettä, kun tarjolla ei ole ollut hyvää viiniä, mutta paikka on muuten ollut kodikas ja kiva, ja siellä on ollut mukava tavata ystäviä.

Tiedän, miten snobilta tämä kuulostaa. En silti tunnista itseäni snobiksi.

Jokaisella on oma makunsa, ja se kannattaa ottaa haltuun. Suomen tähän saakka ainoa Master of Wine Essi Avellan sanoi radiossa kerran, että suomalaiset eivät pidä hapokkaista valkoviineistä. Sellaisia pidetään täällä happamina.

Minä pidän niistä. Ehkä se johtuu siitä, että lapsuudessani söin valtavia määriä vanhoja omenalajikkeita. Vanhempani istuttivat omenapuita kesämökkimme ympärille: åkeröta, melbaa, säfstaholmia, charlottendalia, bergiusta, valkeaa kuulasta...

Syntymäpäiväni on heinä-elokuun vaihteessa, ja äitini pani aina syntymäpäiväni aamuna ennen heräämistäni sänkyni viereen kipollisen punaisia ja valkoisia viinimarjoja. Kai tällainen ohjaa makua.

Viini on vaikea harrastus sosiaalisesti – niin kuin kaikki, mikä liittyy makuun. Sitä haluaa niin mielellään opettaa toiselle ihmiselle hyvää makua. Ja se hyvä maku on aina se minun oma makuni. Tunnistan besserwisseriyden kaipuun itsessäni ja muissa. Yritän hillitä itseäni.

Yhdestä asiasta haluaisin kuitenkin paasata: se ei ole ilmentymä omasta mausta, ettei koskaan kokeile mitään muuta kuin sitä yhtä ja samaa viiniä.

Ensi kerralla viinitunnustuksia. Ja joitakin vihjeitäkin.

Tweet