Vuonna 1918

20.1.2015

Jukka Nikulainen

Eräällä dyykkimiskerralla käsiimme sattui viiden sentin paksuinen pinkka vanhoja lehtiä. Lehtiä, mainoksia ja nostalgisia painotuotteita löytyy roskiksista usein.

Jokin näissä lehdissä vaikutti kuitenkin erilaiselta. Niiden paperi oli ensiksikin todella pehmeää ja painojälki suttuista. Kuvassa olevan Wasabladetin tavoin monessa oli etusivulla paljon kuolinilmoituksia. Kun törmäsimme Valkoinen Suomi -nimisiin aviiseihin ja Mikkelin päämajan Tiedonantolehtiin tajusimme katsoa lehtien vuosilukua. Kaikki lehdet olivat ilmestyneet vuoden 1918 helmikuusta toukokuuhun.

Kaikki löytämämme lehdet tosin edustivat valkoista puolta. Kajaanin kaiku oli nykykokoomusta edeltäneiden vanhasuomalaisten lehti. Saarijärven Paavo julistautuu maahengen ja maauskon äänenkannattajaksi. Nämäkin Maalaisliiton sloganit voisi kääntää isänmaallisuudeksi ja sen puolesta uhrautumiseksi.

Tiedonantolehti äityy jo kahdeksannessa numerossaan helmikuun alussa julistamaan, että käsillä ovat "ratkaisun hetket", ja jatkaa:

"Köyhyys wallitsee meidänkin keskuudessamme ja nälkä meitä uhkaa ehkä enemmänkin kuin ryöstöllä eläwää kaupunkilaista, roswoawaa kansanjoukkoa. Ei, isänmaanrakkaus ja pyrkimys yhteiskunnalliseen turwallisuuteen owat ne asiat, jotka erottawat meidät pettureista. Näitä pyhiä arwoja kapinoitsijat eiwät tunnusta ja siitä häpeä heille. Siis wäistykööt he kaikkien oikeamielisten näkywistä, paetkoon itserakkautensa pimeihin ja kosteihin luoliin ja huutakoot: Te wuoret, langetkaa meidän päällemme ja kukkulat peittäkää meidät."

Vanha ja paatoksellinen kieli tylpistää nykylukijalle tämän vihapuheen terävintä kärkeä.

Muiden muassa Kyösti Wilkunan toimittama Valkoinen Suomi lähinnä toistaa taistelujen kulkua ja kertoo rintamalinjoista. Maaliskuun loppupuolen numeroihin mentäessä sekin tosin kirjoittaa jo "Punaryssien rajattomasta raakuudesta ja julmuudesta". Mielenkiintoista intertekstuaalisuutta luo se, että lehti lainailee ja lukee ivaillen punaisen puolen lehtiä ja tiedonantoja kuin Piru Raamattua.

Kaupungin komendantti Gustaf Adolf Finne taas oli ostanut Karjala-lehden toukokuun numerosta yhden sivun täyteen kuulutuksia. Huvittavalla tavalla ulkonaliikkumiskielto toistetaan peräti kolmen eri kuulutuksen avulla – kaikki samalla sivulla. Kuulutus numero kolme hyydyttää hymyn. Se toteaa: "Sattuneesta syystä ilmoitetaan, kun kapinalliset punakaartilaiset ovat antautuneet ja taistelu kaupungin alueella päättynyt, että jokaisesta sotilashenkilön tai suojeluskuntalaisen salamurhasta tai sellaisen yrityksestä tulee heti, paitsi rikoksen tekijää, ammuttavaksi kymmenen sotavankia."

En tiedä, kuinka suuri määrä sisällissodan aikaisista lehdistä ja pienpainatteista on säilynyt ja arkistoitu ja onko niillä mitään historiallista arvoa. Ehkä joku lukijoista tietää paremmin? Mutta vaikka kasassamme ei harvinaisuuksia olisikaan, olisi jotenkin sääli jos ne jauhettaisiin kartongiksi. Tai en tiedä, ehkä historiasta pitää osata myös päästää irti.

Itselleni lehdet muistuttivat siitä, miten totuus on sodan ensimmäinen uhri. Olen jotenkin lopen kyllästynyt Charlie Hebdo -iskun tai Syyrian sisällissodan siivittämään mantraan siitä, kuinka Islam ja länsimaat ovat peruuttamattomasti yhteensovittamattomia. Maailma jaetaan kätevästi keskeltä kahtia meihin ja muihin – aivan niin kuin pinkkamme lehdetkin tekevät. Meidänkään ei tarvitse katsoa pitkälle peruutuspeiliin löytääksemme aivan oma-aloitteista silmitöntä väkivaltaa puolin ja toisin.

Lehtipinkassamme olleet Saarijärven Paavot ja Kajaanin kaiut ovatkin lohduttavia. Kriisin keskelläkin edellinen painattaa etusivullaan pääasiassa reklaameja ja ammatinharjoittajien ilmoituksia ja jälkimmäinen kasvitarhansiemenien kilohintoja. Elämä jatkuu sodankin keskellä.

Tweet