Gazprom

14.12.2007 0.00

Laura J. Rantanen

Tekeekö maailman suurin kaasuyhtiö sen, mihin puna-armeija ei pystynyt?

 

”Tämä on tarina hyökkäyksestä. Massiivisesta sotaretkestä, joka on hyvin suunniteltu etukäteen. Pääesikunta on jossain kaukana idässä, Moskovassa, Venäjän pääkaupungissa. Hyökkäyksen kohde on Saksa – ja koko muu Eurooppa.”

Näin dramaattisesti aloitti saksalainen Stern Magazine oman juttunsa Venäjän kaasumonopolista Gaz­promista 13. syyskuuta 2007. Juttu on raflaava, mutta sen väitteet eivät ole tuulesta temmattuja.

Viime vuosina Gazprom on laajentunut aggressiivisesti Eurooppaan. Sen toiminta on hämmentävä sekoitus bisnestä, turvallisuuspolitiikkaa ja presidentin hallintokoneistoa. Se istuu maailman suurimpien maakaasuvarantojen päällä.

”Gazprom on meidän kaikkemme”, Venäjän Kansallisen energiaturvallisuussäätiön NESFin johtaja Konstantin Simonov sanoo, vain puoliksi vitsaillen. Vihreä Lanka haastatteli Simonovia puhelimitse viime viikolla.

Gazpromista sanotaan usein, että se on kuin valtio valtiossa, mutta oikeastaan se on itse valtio. Sillä on oma armeija, lentoyhtiö ja vakuutusyhtiö. Se omistaa Venäjällä tv-kanavia, isoja sanomalehtiä, jalkapallojoukkueen ja yhden suurimmista pankeista. Joissain kaupungeissa se omistaa lähes kaiken: kaupat, asunnot, koulut, kirjastot, päiväkodit ja urheilustadionit.

Kun Venäjä oli pahimmissa poliittisissa ja taloudellisissa vaikeuksissa 1990-luvun puolivälissä, Gazprom vastasi suurimmasta osasta Venäjän budjettia. Se piti maan taloutta pystyssä. Nyt sillä on myös oma presidenttiehdokas.

”Gazpromin sosiaalinen, taloudellinen ja poliittinen merkitys Venäjälle on huikea. Sillä on iso rooli niin sisä- kuin ulkopolitiikassammekin”, Simonov sanoo.

Yhtiö sai alkunsa 1989, kun Neuvostoliiton kaasutoiminnot koottiin valtionkonserniksi nimeltä Gazprom. 1993 siitä tehtiin osakeyhtiö, ja vuotta myöhemmin se yksityistettiin osittain. Samoihin aikoihin suomalainen Neste teki ensimmäisen 20-vuotisen kaasuntoimitussopimuksensa Gazpromin kanssa.

Vuosikymmenen ajan yhtiö tunnettiin lähinnä läpikotaisesta korruptiosta, sisäpiirikaupoista ja muista hämäristä bisneksistä. Meno muuttui presidentti Vladimir Putinin noustessa valtaan – ei tosin läpinäkyvämmäksi, vaan kontrolloidummaksi. Putinilla on valtakautensa alusta asti ollut suunnitelma: keskittää strategisesti tärkeä energiasektori jälleen valtiolle, tarkemmin sanottuna presidentin hallintaan.

Gazprom oli ensisijainen kohde, sillä täysin yksityistettyihin öljy-yhtiöihin oli vaikeampi päästä käsiksi. Sittemmin sekin on onnistunut, ja osin juuri Gazpromin kautta.

Toukokuussa 2001 Putin alkoi myllertää yhtiön johtoporrasta mieleisekseen. Hän korvasi silloisen toimitusjohtajan Rem Vjahirevin vanhalla Pietarin-aikaisella ystävällään Aleksei Millerillä. Hallituksen puheenjohtajaksi Putin nosti silloisen presidentinhallinnon varajohtajan, nykyisen varapääministerin ja presidenttiehdokkaan Dmitri Medvedevin.

Yhtiö myös laajeni media-alalle ostamalla väkisin NTV-tv-kanavan Putinin epäsuosioon joutuneelta oligarkilta Vladimir Gusinskilta.

Nyt Gazprom on markkina-arvoltaan maailman kolmanneksi suurin yritys, maailman suurin kaasuntuottaja ja -viejä, mutta se ei sille riitä. Se haluaa nousta globaaliksi toimijaksi ei vain kaasusektorilla, vaan myös öljy- ja sähköbisneksessä.

Yhtiö on jo ahmaissut yhden Venäjän suurimmista öljy-yhtiöistä ja hankkinut merkittäviä osuuksia sähkösektorilta. Muutama vuosi sitten se osti ydinvoimayhtiö Atomstroieksportin, joka rakentaa ydinvoimaloita maan rajojen ulkopuolella. Atomstroieksport toimii tällä hetkellä muun muassa Iranin Bushehrissa.

Turun kauppakorkeakoulun Pan-Eurooppa-instituutin tutkijan Peeter Vahtran mukaan Gazpromin maailmanvalloitustavoite on realistinen, eikä tavoitteesta olla edes kaukana.

”Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että Venäjällä on sisäisiä ristiriitoja siitä, miten yhtiötä tulisi kehittää: keskitetäänkö kaikki energiasektorin tehtävät Gazpromiin vai keskittyykö Gazprom maakaasuun ja toisesta valtionyhtiöstä Rosneftistä tehdään öljyjätti. Venäjän sisäinen kehitys tulee määrittämään, kuinka isoksi Gazprom lähivuosina kasvaa”, Vahtra arvioi.

Vahtran mukaan tulevat presidentinvaalit eivät tule vaikuttamaan valtion omistajapolitiikkaan.

”Valtionyhtiöiden asema on vahvistunut Putinin aikana Venäjällä, mutta se ei johdu vain Putinista. Kyseessä on kokonaisen valtaryhmittymän politiikka.”

Tämä valtaryhmittymä on keskenään erimielinen. Kremlin sisällä toimivat, eri yhtiöitä kontrolloivat eliittiryhmät taistelevat keskenään vallasta. Usein vastakkain ovat Dmitri Medvedev ja öljy-yhtiö Rosneftin hallituksen puheenjohtaja, presidentin neuvonantaja ja varakabinettipäällikkö Igor Setšin. Luultavasti juuri Setšin esti Putinin jo hyväksymän Gazpromin ja Rosneftin fuusion viime hetkellä 2005.

Vielä jokin aika sitten Venäjän sisäpolitiikkaa seuraavat uskoivat, että ensi maaliskuun presidentinvaaleista tulee energiaklaanien välinen taistelu, jossa öljy- ja kaasueliitillä on molemmilla omat ehdokkaansa. Nyt tilanne on vähemmän jännittävä.

”Presidentinvaaleista tulee yllätyksettömät, eikä energiayhtiöillä ole tarvetta osallistua niihin. Yhtenäisen Venäjän ehdokkaasta tulee Venäjän seuraava presidentti”, Konstantin Simonov sanoo.

Putinin tukipuolue Yhtenäinen Venäjä nimeää virallisesti ehdokkaansa ensi maanantaina, mutta peli on jo selvä. Viime tiistaina presidentti Putin ilmoitti, että hänen suosikkinsa seuraajakseen on varapääministeri Dmitri Medvedev. Simonovin mukaan Gazpromin rooli tulevissa vaaleissa voi sittenkin kasvaa suureksi Medvedevin ehdokkuuden myötä.

”Olipa seuraava presidentti kuka tahansa, hänellä on paljon Gazpromiin liittyviä ongelmia ratkaistavana”, Aleksanteri-instituutin tutkija David Dusseault sanoo.

Kaasu on maailmalla arvokkaampaa kuin koskaan ja vienti vetää, mutta Gazprom on kannattamaton.

Monien asiantuntijoiden mielestä Gazpromin suunnitelma nousta maailman suurimmaksi energiayhtiöksi ei tule onnistumaan. Yksi kompastuskivi on kotimaanmarkkinat, joilla yhtiö menettää rahaa koko ajan.

Neuvostoajan perintönä yhtiöllä ei ole oikeutta laskuttaa kaasusta kuin murto-osa sen arvosta. Hinta määräytyy poliittisesti ja käytännöllisesti sen mukaan, mitä ihmisillä on varaa maksaa.

Gazprom on halunnut järjestelmästä eroon ja vaatinut hallitukselta kotimaan kaasumarkkinoiden vapauttamista.

Viime vuonna hallitus teki päätöksen kuroa kaasun kotimarkkina- ja vientihinnan välinen ero kiinni vuoteen 2011 mennessä. Tänä vuonna hintaa on nostettu 15 prosenttia noin 50 dollariin tuhannelta kuutiometriltä kaasua. EU-maat maksavat vastaavasta määrästä keskimäärin 260 dollaria ja ensi vuoden loppuun mennessä jopa 400 dollaria.

”Maailmanmarkkinahinta nousee koko ajan, joten ei ole varmaa, että Venäjän hinta saa sitä kiinni vuosikymmenenkään päästä”, Dusseault huomauttaa.

Kannattamattomuuden lisäksi Gazpromilla on vakavampikin ongelma. Maailman suurimmat kaasuvarat omistavaa yhtiötä uhkaa kaasun loppuminen.

Neuvostoaikana vitsailtiin, että jos taloussuunnittelukomitea Gosplan hallitsisi Saharaa, siellä olisi pian pula hiekasta. Vitsi pätee myös nyky-Venäjän valtionyhtiöihin – eikä vähiten kaasumonopoliin.

Kesäkuussa Petroleum Economist ennusti, että Gazpromin tuotannossa on sadan miljardin kuutiometrin vajaus 2010. Jo nyt se on riippuvainen Turkmenistanin kaasusta voidakseen tyydyttää kotimaan kysynnän.

”Taustalla on vuosikymmenten laiminlyönnit uusien kaasukenttien avaamisessa ja kehittämisessä. Vanhojen kenttien tuotanto on kääntymässä laskuun”, Pan-Eurooppa-instituutin Peeter Vahtra sanoo.

Nyt Gazprom saa voittonsa viennistä, joten tuotannon väheneminen voi olla ongelma ensisijaisesti kotimaan kuluttajille. Toisaalta yhtiön kovimmat poliittiset paineet johtuvat juuri kotimaan kysynnän kasvusta.

Konstantin Simonovin mukaan kaasuvaroja on riittämiin, mutta niitä ei hyödynnetä, koska Gaz­prom ei ole panostanut tarpeeksi investointeihin ja teknologiaan.

”Kaasua nostetaan 25 miljardia kuutiota vähemmän joka vuosi. Venäjä tarvitsee kipeästi ulkomaalaisia kumppaneita, joilla on tarvittavaa teknologiaa. Jos Gazprom ei tee nyt mitään, kaasupula on tosiasia jo viiden vuoden päästä”, Simonov sanoo.

Gazpromin johto esittää tyyntä ja väittää, että se voi kiihdyttää tuotantoa, jos vaje uhkaa. Niin voikin, mutta ei yksin.

Peeter Vahtran mukaan Barentsinmerellä sijaitsevan kaasuaarteen, Štokmanin kaasukentän, saamisella käyttöön on kaasuntoimitusten varmuuden kannalta ratkaiseva merkitys. Arvioiden mukaan kenttä on käytössä aikaisintaan 2013.

Vuosi sitten Gazprom ilmoitti, että se kehittää kenttää yksin. Äskettäin se kuitenkin hyväksyi kumppaneikseen ranskalaisen Totalin ja norjalaisen Statoil Hydron.

”Gazprom pitkitti tilannetta, mikä ei ollut taloudellisesti viisain veto. On selvä, ettei venäläisillä itsellään riitä tietotaitoa kentän tehokkaaseen hyödyntämiseen. Toivottavasti poliittinen uhittelu on nyt loppunut ja projekti saadaan vihdoin käyntiin.”

Poliittinen tarkoituksenmukaisuus on aina sanellut Gazpromin toimintaa. Yhtiö on esimerkki siitä, mitä Venäjällä yleisemmin tapahtuu. Strategiset yhtiöt haalitaan takaisin valtion määräysvaltaan.

Peeter Vahtra muistuttaa, että energiayhtiöt ovat osa ulkopolitiikkaa kaikkialla maailmassa.

”Gazprom ei ole tässä suhteessa poikkeus. Mutta sitä mukaa, kun se kasvattaa vaikutusvaltaansa Euroopassa, myös Venäjän poliittinen vaikutusvalta kasvaa kohdemaissa.”

Kaasuntuotannon kasvattamisen sijasta Gaz­prom on käyttänyt rahansa yritysostoihin kotimaassa ja Euroopassa. Se on investoinut huomattavia summia esimerkiksi Saksan energiayhtiöihin, kuten Eon Ruhrgasiin.

Gazprom haluaa päästä suoraan käsiksi eurooppalaisiin kuluttajiin. Ilman vaikutusvaltaa kaasuvirran alajuoksulla se ei pääse tavoitteeseensa olla maailman johtava energiayhtiö.

yritykset  euroopan unioni  venäjä  maakaasu  bisnes  energiapeli 

Tweet