Miksi, Nokia?

21.3.2008

Elina Hirvonen

Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja.

Ruotsalaisilla on hauskaa. He saavat taas näyttää olevansa Suomen aurinkoisempi ja edistyksellisempi naapuri.

Aikaisemmin kuvaa rikkoivat suuryritykset. H&M ja Ikea saivat inhaa kuuluisuutta epäilyistä, joiden mukaan kivat vaatteet ja huonekalut syntyivät hikipajoissa aasialaislasten käsissä.

Suomen Nokia vaikutti suuryritykseksi kohtuullisen hyvikseltä, jonka toiminnasta ei löytynyt suurempaa metelin aihetta.

Helmikuun lopussa Nokia Siemens Networks kertoi tehneensä laitekauppoja Turkmenistanin valtion teleoperaattorin kanssa.

Kansalaisjärjestöjen mukaan Turkmenistan on yksi maailman kolmesta eniten ihmisoikeuksia loukkaavasta valtiosta.

Nokian kumppani Siemens on myös luonut diktatuurihallinnolle salakuuntelujärjestelmän, joka mahdollistaa puheluiden ja sähköpostien tehokkaan valvonnan.

Ruotsissakin on puhuttu Turkmenistanista. Niin kuin aina, sävy on ollut oikeamielinen. Ruotsin hallitus painosti Ikean lopettamaan bisneksensä maassa.

Nyt ruotsalaislehdet kertovat, ettei Suomessa tietenkään pystytä samaan.

Kun luin uutisia Nokian Turkmenistan-kaupoista, ensimmäinen reaktio oli ällistys. Miksi?

Miksi yritys, joka onnistuu tuottamaan voittoja myös vähemmän härskisti, tuppautuu tekemään bisnestä yhteen maailman julmimmista diktatuureista?

Eettisten standardien laatiminen kertoo, että Nokiassa ymmärretään hyviksen maineen merkitys markkinoinnille. Mutta mitä pitäisi ajatella puuhailusta Turkmenistanissa?

Eikö kenellekään tullut mieleen, että jos kuluttajat ovat kiinnostuneita yrityksen eettisistä ohjeista, he saattaisivat olla kiinnostuneita myös siitä, mitä yritys todellisuudessa tekee? Ja että maineen menetys voi riskeerata myös yrityksen voitot?

Vai ajatellaanko Nokiassa, kuten yhteiskuntasuhdejohtaja Lauri Kivinen totesi, että Turkmenistanissa toimitaan ihan Nokian eettisten standardien mukaisesti?

Yritysten yhteiskuntavastuusta keskusteltaessa törmää aina samaan argumenttiin: yritysten tehtävä ei ole parantaa maailmaa, vaan tuottaa omistajilleen voittoa. Tavallaan olen samaa mieltä.

Sen määritteleminen, kenen kanssa kauppaa käydään, missä olosuhteissa töitä tehdään tai miten ympäristöä kohdellaan, ei pitäisi olla yksittäisten yritysten tai kuluttajien tehtävä.

Yritysten eettiset standardit ovat kivoja markkinointivälineitä, mutta kuten Turkmenistan-kuvio osoittaa, siihen ne helposti jäävät.

Samoin kuluttajaboikotit voivat kiinnittää huomiota epäkohtiin, mutta muuten on absurdi ajatus, että kehitysmaiden ihmisten työolot olisivat rikkaiden maiden kuluttajien hyväntahtoisuuden varassa.

Yksi teollistuvan Euroopan murroksia oli työntekijää koskevan työlainsäädännön määritteleminen.

Ammattiyhdistysliikkeen nykyistä touhua katsellessa pitää välillä muistuttaa itseään siitä, että ilman liikkeen historiallisia saavutuksia suuri osa eurooppalaisista olisi elänyt kovin toisenlaisen elämän.

Samalla kummastuttaa, miksi taloudellisen toiminnan eettisten säädösten määrittäminen globaalissa taloudessa on niin vaikeaa?

Yritysten tehtävä voi olla tuottaa omistajilleen voittoja, mutta poliitikkojen tehtävä on jotain muuta.

Jos eettiset säännökset laatinut Nokia ei tajua, että kaupankäynti Turkmenistanissa on pikkuisen paksua, kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin sitoutunut hallitus voisi silti tajuta sen.

Ruotsi on aurinkoinen ja ihana, mutta edistyksellisyyttä voitaisiin kokeilla Suomessakin.