Ulkoministerin pikku sivubisnes

14.3.2008

Elina Hirvonen

Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja.

Kuvio menee aina samalla tavalla: Sambiassa ikävöin Suomea. Kaipaan savustettua kalaa ja leveilen sambialaisille ystäville korruption vähäisyydellä ja sukupuolten tasa-arvolla.

Viimeistään lentokentällä, kun nappaan iltapäivälehden onnellisena siitä, että saan nauttia suomenkielisistä uutisista, iskee kauhu.

Tätäkö tämä oli?

Nyt ahmin Suomen uutisia Saksassa, jonne tulin markkinoimaan romaanini käännöstä. Paniikki nosti ihon kananlihalle. Apua!

Mikä suomalaisia miespoliitikkoja vaivaa? Onko vesijohtoveteen lorahtanut idiotismia levittävää myrkkyä?

Onko niin, että parhaat poliittiset visiot syntyvät päissä, joista puuttuvat käsitykset siitä, miten muiden ihmisten kanssa yleensä toimitaan? Vai onko tämä ihan tavallista, valtaa pitävien äijien myskinää, jonka vain ehdin Sambiassa unohtaa?

Eteläafrikkalaiset naiset ja miehet olivat muutama kuukausi sitten julkisuudessa tyrmistyneitä siitä, että pääpuolue ANC:n johtoon valittiin mies, joka oli ollut syytettynä raiskauksesta ja puolustautunut sillä, että tyttö oli pukeutunut paljastavasti.

Keskustelu oli raivoisaa ja terävää: miten maata voi johtaa mies, jonka käsitykset sukupuolten rooleista ovat tuolla tasolla?

Mutta mitä pitäisi ajatella siitä, että Suomea johtavat miehet, jotka eivät hississä keksi muuta katsottavaa kuin vieressä seisovan naisen rinnat?

Että ulkoministeristä on ihan jees pyrkiä vieraan naisen lähempään tuttavuuteen lupailemalla apua uralla ja muuta kivaa, mitä nyt ministeritason kaveri voi järjestää?

Ja että tällainen sivubisnes on ministerin puolueenkin mielestä ihan asiallinen homma?

Sitten on vielä pääministeri, joka ymmärtää, että on aseman kannalta vähän noloa metsästää seuraa internetissä – ja siksi valehtelee tavanneensa naisystävänsä tyylikkäästi Ikean hyllyjen välissä.

Se ei sentään kerro kieroutuneista sukupuolikäsityksistä tai valta-aseman väärinkäytöstä, vaan silkasta typeryydestä.

Kun Rosa Meriläinen kertoi haastattelussa polttaneensa juhlissa pilveä, syntyi ennennäkemätön julkinen inkvisitio. Lehdet kirkuivat moraalista paniikkia, eikä missään näkynyt arvovaltaisia puolustajia tai mediaa ”ajojahdista” syyttäviä ymmärtäjiä, jotka yleensä ilmaantuvat töppäilleen vallanpitäjän tueksi.

Inkvisitioon liittyivät myös poliitikot – äänekkäimmin parin suuren puolueen moraalin lippulaivoina esiintyneet miehet.

Julkisuuden perusteella vaikutti, että Suomessa poliitikon on hyväksyttävämpää ammuskella kotonaan, hakata puolisoaan tai tulla haastatteluun ympärikännissä kuin kokeilla mietoa huumetta.

Tai sitten säännöt vain ovat erilaiset nuorille naisille.

Nyt keskustellaan taas poliitikon yksityisyyden suojasta. Keskusteluissa menevät puurot ja vellit helposti sekaisin.

Yleinen, hyytäväkin typeryys seurustelusuhteissa voidaan vielä käsittää yksityisasiaksi, ahdistelua tai aseman väärinkäyttöä ei.

Käsittääkseni ulkoministerin palkka maksetaan julkisista rahoista siksi, että hän hoitaa maan asioita, ei siksi, että hän hoitelee seuraa lupaamalla, että ”kato mä voin vähän jeesata sua sit, ministeri kun oon”.