Valtakunnan huimin uutinen

6.10.2009

Elina Hirvonen

Olemme saapuneet Eurooppaan kolmen kuukauden, ja kahdeksan Afrikan maan halki ajamisen jälkeen. Eteläisen Afrikan savannien, ja pohjoisen autiomaan halki kulkevien teiden jälkeen katuvalojen täplittävät tiet tuntuvat oudoilta.

Saharan pölyn peittämä Land Rover on virtaviivaisten Audien seassa kömpelö vieras, me punaisen hiekan pysyvästi värjäämissä vaatteissamme joukkoon kuulumattomia.

Kotimaan uutisia lukiessa mielen ovat täyttäneet kaksi asiaa. Ensinnäkin: Suomen poliittinen johto on oppinut läksynsä Afrikasta.

Robert Mugaben kaltaiset johtajat tietävät, että vallalla ei ole mitään tekemistä kansalaisten luottamuksen, vaan ainoastaan vallan itsensä kanssa. Valta oikeuttaa itsensä, ja siksi vallassa voi pysyä loputtomasti riippumatta siitä, millä keinoin sinne on päästy tai mitä vallan kohteet keinoista ajattelevat.

Se, että Suomen hallitus huojuu pystyssä vaalirahasotkun jälkeen, tuntuu ehkä järjenvastaiselta vain siksi, että kuvittelin kotimaani olevan kehittynyt demokratia, jossa sellaisilla sanoilla kuin "vastuu" ja "luottamus" olisi sisältöä muidenkin kuin Anneli Jäätteenmäen kohdalla. Ja siksi, että hallituksessa istuvat vihreät joskus uskottelivat pitävänsä sellaisia asioita oikeasti puolustamisen arvoisina.

Toiseksi: mikä Suomen maahanmuuttajiin ja toisiin kulttuureihin liittyvää keskustelua vaivaa? Mikä siinä on, että maassa, jonka koululaitoksen hienoutta ihmetellään ulkomailla asti, ei tuossa asiassa pystytä muuhun kuin mustavalkoiseen, kärjistävään keskusteluun?

Timo Vihavaisen teoksen Länsimaiden tuho julkaiseminen oli uutinen. Paljon isompi uutinen olisi, että julkisesti alettaisiin käydä maahanmuutosta analyyttistä, sterotypioita purkavaa keskustelua, jossa – tadaa! - näkyisi mustan ja valkoisen lisäksi myös joitakin harmaan sävyjä. Jos mukaan vielä pääsisi oikea maahanmuuttaja, painokoneet pitäisi pysäyttää.

Kuinka kauan kestää, että islamin kritiikistä annetun tuomion ja islamin pahuutta käsittelevien kirjoitusten lisäksi toisista uskonnoista ja kulttuureista voidaan keskustella ilman, että niiden ihmiset samalla nähdään vähemmän yksilöinä kuin me itse?

Kuinka kauan kestää, että voimme keskustella SEKÄ islamin uskon väkivaltaisista tulkinnoista ETTÄ islamilaisista ihmisoikeusaktivisteista ja jopa miettiä, miten fundamentalimista eroon pyrkiviä tulkintoja voisi vahvistaa kaikissa uskonnoissa?

Ja kuinka kauan kestää, että voimme puhua SEKÄ maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista ETTÄ Suomeen muualta tulevien ihmisten ihmisoikeuksista, ja jopa miettiä käytännön toimia, joiden avulla ongelmien kärjistymistä voitaisiin välttää?

Luottamus on mustavalkoinen asia. Sitä on tai ei ole. Suomen hallituksella ei ole. Mutta kulttuureihin, uskontoihin ja erilaisten ihmisten yhdessä elämiseen liittyvät kysymykset ovat täynnä sietämättömiä, hankalia ja hyvin vähän raflaavia harmaan sävyjä, joiden tuominen julkiseen keskusteluun olisi hallituksen kaatumisen ohella valtakunnan huimin uutinen.

Kirjoittaja on Sambiasta takaisin Suomeen matkaava dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja. Lisää Hirvosen blogitekstejä löydät täältä.

Tweet