Paljon iloa varkaudesta

6.8.2009

Elina Hirvonen

Ensin oli täydellisen onnen kokemus. Se syntyi kun vaelsimme viisi päivää Keniavuoren tyrmäävän kauniissa maisemissa.

Autossa istumisen jälkeen pitkät vaelluspäivät, särky lihaksissa ja kirpeä vuoristoilma tuntuivat ihanilta. Lisäksi olivat vuoren jylhät, kallioiset maisemat, huipuilla siintävät jäätiköt ja laaksoissa kimmeltävät järvet.

Vaelluspäivien aikana ehdin ajatella muun muassa tällaisia asioita: “Täydellisen onnen resepti on kohtuullisen fyysisen rasituksen yhdistäminen henkeäsalpaaviin maisemiin.” Ja: “Elämässä riittää, että pääsee edes välillä tekemään asioita, joita rakastaa.”

Takaisin palattua onni murtui. Viiden vaelluspäivän aikana joku oli murtautunut autoon, jonka jätimme vartioidulle leirintäalueelle. Takakontista oli viety harkiten valittuja tavaroita: kulmahiomakone ja auton korjaamiseen tarvittavia työkaluja. Harmitti.

Edessä on pitkä ajomatka pohjoiseen Keniaan ja Etiopiaan. Se tarkoittaa satoja kilometrejä huonoa tietä hyvin syrjäisillä alueilla. Ennen lähtöä autoon pitää rakentaa teline ylimääräisille vesi- ja dieselkanistereille ja paljon muuta, mihin tarvitsemme varastettuja työkaluja.

Samalla mietitytti, miten asiassa kannattaa edetä. Epäilimme Kenian poliisin työtapoja ja rangaistusten kovuutta. Halusimme tavarat takaisin, mutta emme halunneet kenenkään joutuvan vankilaan varkauden takia.

Vietimme eilisen päivän paperipinojen täyttämällä poliisiasemalla, jonka pihalla laidunsi lampaita. Tummaan pukuun pukeutunut poliisipäällikkö Paul tuli leirintäelueelle selvittämään rikosta.

Hän kertoi olevansa kotoisin samasta kylästä kuin Barack Obaman isä, ja keskusteli leirintäalueen henkilökunnan kanssa tapahtumista tiukasti, mutta asiallisesti.

Olemme Sambiassa tottuneet poliiseihin, jotka kutsuvat liikenteen valvontapisteitä “pankkiautomaateiksi” eivätkä koskaan aloita työtä pyytämättä rahaa. Paulin asenne tuntui virkistävältä ja lohdulliselta, vaikka varastetut tavarat eivät koskaan löytyisi.

Kun aloimme metsästää uusia työkaluja varastettujen tilalle, tutustuimme paikalliseen rautakauppiaaseen Michaeliin.

Kun hänen kaupastaan ei löytynyt etsimiämme tavaroita, hän jätti kaupan apulaisen hoidettavaksi ja lähti mukaamme kiertämään kaupunkia, näyttämään mistä mitäkin löytyi ja neuvottelemaan työkaluille oikeat hinnat – ei niitä suurempia hintoja, joita yleensä pyydetään valkoisilta. Hän ei pyytänyt palveluksesta rahaa, halusi vain auttaa meitä löytämään tarvitsemamme, ja muita kauppiaita tekemään bisnestä.

Illalla tavarat olivat yhä kateissa, mutta varkauden aiheuttama harmi poissa. Rikos tuntui pieneltä sen rinnalla, että olimme tavanneet Paulin ja Michaelin kaltaiset, häkellyttävän mukavat ihmiset. Ja Michaelin rautakauppiasystävältä löytyi tarvikkeet, joilla rakensimme takakonttiin uuden, entistä vahvemman lukon.

Kirjoittaja on Sambiasta takaisin Suomeen matkaava dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja. Lisää Hirvosen blogitekstejä löydät täältä.

Tweet