Juna meni jo

26.5.2009

Jehki Härkönen

Kirjoittaja on vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton pääsihteeri. Teksti on julkaistu lehdessä 8.5.2009. Lisää lehdessä julkaistuja kolumneja löydät täältä. 

Maahanmuuttokriittisten oikeistopopulistien viime syksynä alkanut nousukiito Suomessa päättyi siipirikkoon jo nyt keväällä.

Jopa perussuomalaiset arvioivat maahanmuuttokriitikoiden äänestyspotentiaalin niin pieneksi, että jättivät sen tunnetuimmat ehdokkaat pois eurovaalien ehdokaslistoilta.

Muut puolueet käyttivät poikkeuksellisen rumia keinoja saadakseen tämän ryhmän ajettua marginaaliin, mutta epäonnistuivat, sillä suurin osa perussuomalaisten maahanmuuttokriitikoista näyttää kuitenkin edelleen jääneen puolueeseen.

Maahanmuuttokriittinen populismi on Euroopan laajuinen ilmiö, mutta suomalaiset ovat siinä pahasti aikaansa jäljessä.

2000-luvun alun Euroopassa oikeistopopulistit hyödynsivät vilkasta maahanmuuttoa, mutta nyt tuo kausi saattaa olla lopussa: lama vie työpaikat rikkaistakin maista, eikä niillä ole juuri tarjottavaa maahanmuuttajille.

Talouskriisin seurauksena kaikkialla maailmassa rahavirtojen kasvu rikkaissa maissa asuvilta maahanmuuttajilta heidän köyhille sukulaisilleen kehittyviin maihin on taittunut. Esimerkiksi perheiden sisäiset tulonsiirrot Yhdysvalloista Meksikoon ovat jopa vähentyneet.

The Economist -lehden mukaan laittomien siirtolaisten määrä väheni Yhdysvalloissa vuonna 2008 ensi kertaa vuosikausiin.

Myös Euroopassa on käynnistynyt muuttoliike, jossa osa siirtolaisista palaa kotiseudulleen. Toistaiseksi on vielä liian varhaista sanoa, kuinka suuri liike pois Euroopasta ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajien parissa syntyy.

Joka tapauksessa on selvää, että 2000-luvun alun maahanmuuttoaalto on ohi ainakin toistaiseksi.

Liikkuvuus on erityisen suurta hyvätuloisten maahanmuuttajien parissa. Saksalaisen Futureorg Institutin tekemän tutkimuksen mukaan 40 prosenttia korkeakoulutetuista turkkilaistaustaisista saksalaisista haluaa muuttaa muualle.

Nämä hyvin koulutetut saksanturkkilaiset siirtyvät mieluummin kehittyvien maiden työmarkkinoille, jossa heidän ammattitaitoa arvostetaan, kuin jäävät Saksaan, jossa turkkilainen sukunimi on haitaksi työnhaussa.

Suomessa tämä ilmiö ei ole kovinkaan vahva, sillä juuri kukaan ei ole halunnut muuttaa tälle kylmälle ja syrjäiselle alueelle. Tänne tullaan yleensä sattumalta, pakosta tai tarpeesta.

Yli puolet kaikista Eurooppaan saapuvista maahanmuuttajista asettuu joko Espanjaan, Saksaan tai Isoon-Britanniaan. Suomi painii vastaanottomäärissä samassa sarjassa Slovakian, Unkarin ja Romanian kanssa.

Ennen viime vuosien kritiikkiä Suomen maahanmuuttokeskustelua on hallinnut kirkasotsainen puhe monikulttuurisuuden rikkaudesta ja yleisestä suvaitsevaisuudesta. Samaan aikaan maahanmuuttoa ohjaavat käytäntömme ovat olleet erittäin tiukkoja.

Rasististen äänten ilmaantuminen julkiseen keskusteluun saattoi itse asiassa olla hyväksi suomalaiselle maahanmuuttopoliittiselle ajatustenvaihdolle: nyt on ainakin pakko valita puolensa.

Nettikeskusteluihin erikoistuneiden hommamiesten maahanmuuttokritiikin aika lienee enemmän takana kuin edessä, mutta lama-ajan kaivauksissa maasta saattaa nousta jotain paljon ikävämpää.

Hankala taloustilanne lisää poliitikkojen kiusausta turvautua kansallismielisyyteen.

Suomessa ensimmäisiä merkkejä tästä ovat olleet keskustan kömpelöt isänmaallisuutta korostavat eurovaalimainokset, joissa käytetään hyväksi edesmennyttä presidenttiä Urho Kekkosta.

Muualla Euroopassa kansallismielisyyden noususta on keskusteltu laajemmin Ranskan presidentti Nicolas Sarkozyn vaadittua, että autotehtaat pitää sijoittaa Tekin sijaan nimenomaan Ranskaan.

Laman pituus ja syvyys lopulta ratkaisevat, kuinka pitkälle tässä kehityksessä joudutaan.

Luulisi, että vihreiden suhde maahanmuuttopolitiikkaan on yksinkertainen, sillä äänestäjäprofilointien mukaan vihreiden kannattajat tukevat aika yksiselitteisesti liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa.

Todellisuudessa suhde on kuitenkin hankalampi. Vihreiden rasitteena ovat perinteisesti olleet kulttuurirelativistinen monikulttuurisuusfiilistely ja yleisten ihmisoikeusperiaatteiden julistaminen vailla konkretiaa.

Vihreät ovat viime vuosina yrittäneet jättää vaatimukset vapaasta liikkuvuudesta taka-alalle ja puhua vain maahanmuuttajien kotouttamisesta, koska liberaaleja avauksia on vaikea saada eduskunnassa läpi – vaikka ne tulisivat hallitukselta.

Suomalaiset poliitikot ovat yleisesti melko muukalaisvihamielisiä, kuten ulkomaalaislain käsittely eduskunnassa osoitti.

Vihreät on reagoineet ikään kuin etukäteen vasta-argumentteihin, joita muut tulevat esittämään maahanmuuttajien sopeutumisesta Suomeen.

Valitettavasti tämä taktinen valinta on aiheuttanut sen, että näitä vasta-argumentteja ei ole enää tullut. Konservatiivinen oikeisto on päässyt johtamaan keskustelua.

Taloudellinen laskusuhdanne on tunnetusti paras aika toteuttaa suuret yhteiskunnalliset muutokset. Euroopassa riittää tahoja, jotka mielellään näkisivät lamasta nousevan entistä suljetumman Euroopan unionin.

Samaan aikaan näiden tahojen on kuitenkin entistä vaikeampi löytää yhteistyökumppaneita. Esimerkiksi Pohjois-Afrikan kolme suurta läpikulkumaata – Libya, Marokko ja Algeria – ovat toistaiseksi kieltäytyneet uusimasta Euroopan unionin kanssa tekemiään sopimuksia laittoman maahantulon hillitsemiseksi.

Suurin uhka on ehkä kuitenkin rasistien kääntyminen sisäänpäin: että he avoimen maahanmuuton vastustamisen sijaan alkavat vainota maassa jo olevia etnisiä vähemmistöjä ja kotoutuvia maahanmuuttajia.

Tällaisesta on jo esimerkki, Itä-Euroopan romanien kohtelu. Se vaihtelee aktiivisesta välinpitämättömyydestä Italian väkivaltaisiin pogromeihin.

Nämä suuntaukset tarvitsevat vastavoimakseen vapaan liikkuvuuden ja ihmisten yhdenvertaisen kohtelun puolustamista. Maahanmuuttoon liberaalisti suhtautuvien liikkeiden, kuten vihreiden, täytyy jatkossa puolustaa paikkaansa entistä aggressiivisemmin.

Vanhat tavoitteet laillisten maahanmuuttoväylien luomisesta ja jo maassa olevien laittomien siirtolaisten laillistamisesta ovat tärkeitä. Samoin kotouttamispolitiikka, jos se tähtää maahanmuuttajien perusoikeuksien takaamiseen.

Lässytyksen monikulttuurisuuden siunauksellisuudesta voi sen sijaan jättää historian romukoppaan.

Asettamalla omat vaatimuksemme keskustelun lähtökohdaksi olemme paljon vahvemmassa asemassa, jos Eurooppa näkee lähivuosina uuden nationalistisen purkauksen.