Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
Mikael Ahlfors
Puolueidensa aivot. Vihreiden Jukka Relander ja demarien Esa Suominen pohtivat blogissa politiikkaa ja politiikan ilmiöitä eduskuntavaalien lähestyessä.
8.4.2011
Aluksi haluan pahoitella sitä, että edellisessä kolumnissani sotkin ay-liikkeen ja demarit toisiinsa. Kuinka saatoinkaan!
Väitin, että Sata-komiteassa demarit olisivat vastustaneet peruspäivärahan korotusta irrallaan ansiosidonnaisen korottamisesta. Suominen on aivan oikeassa, että demarit kutsuttiin Sata-komiteaan vain ay-liikkeen muodossa, mutta ei puolueena. Poliittisena liikkeenä demarit vastustavat sitä kaikkialla muualla. Jos en aivan väärin muista, tässä blogisarjassakin.
Siinä Esa osuu kyllä oikeaan, että vihreiden tarjoama satanen lisää köyhimmille muistuttaa aika likeisesti demarien tarjoamaa satasta lisää köyhimmille. Saattavat olla jopa samoja rahoja.
Korotus on riittämätön, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Ja kuten aiemmin olen todennut, ja kuten Esa toteaa minun todenneen, satasen korotus ei poista itse ongelmaa. Jos elää perusturvan varassa, joutuu jatkuvasti turvautumaan toimeentulotukeen edelleenkin, ja silloin työkeikkojen vastaanottaminen on käytännössä mahdotonta.
Satanen kuussa on toki rahaa sekin. Olin Vuosaaren kauppakeskuksessa järjestetyssä vaalitapahtumassa edustamassa vihreitä toissa viikonloppuna. Eri puolueiden ehdokkailla teetettiin tehtäviä, joista yksi – ja vaikein – oli nelihenkisen peruspäivärahalla elävän perheen viikon ruokalistan suunnittelu sadalla kahdella kympillä.
Tehtävän ikävä puoli oli se, että poliitikko ei voinut voittaa: tehtävässä onnistuminen lähetti signaalia, että kyllähän tällä rahalla elää ihan hyvin, epäonnistuminen taas sitä, että poliitikko ei ole arjessa kiinni.
Kokoomuksen Petri Sarvamaa ei tehnyt tehtävää lainkaan, mutta kaikki muut onnistuivat siinä. Aika ei riittänyt ostosten huolelliseen vertailuun, mutta oletan että muidenkin listat olivat suhteellisen monipuolisia.
Otin tehtävän positiivisena haasteena. Kiertelin kaupassa toista tuntia, vertailin tarjouksia ja yritin palkita perhettäni paitsi monipuolisuudella, myös pienellä luksuksella.
Samalla mietin, että kymmenet tuhannet perheelliset ihmiset tekevät tuota samaa joka viikko: he etsivät viimeisen päivän tuotteita, kulkevat kalliimpien herkkujen ohi edes vilkaisematta, kovettavat sydämensä nähdessään, mitä keskiluokan äidit ostavat lapsilleen, ja toivovat, että voivat tarjota omilleen edes jotain sellaista, mistä kaverit kertovat koulussa.
Opiskelijoiden arki on monesti samanlaista, varsinkin jos on lapsia, mutta opiskelijalla on jotain, mikä pitkäaikaistyöttömältä puuttuu. Heillä on toivoa paremmasta.
Siksi kiireellisimpiä yhteiskuntapoliiittisia haasteitamme on toivon mahdollisuuden antaminen mahdollisimman monille. Satanen kuussa helpottaa aivan varmasti kaikkein köyhimpien arkea, mutta sillä ei vielä saa vaatteita hajonneiden tilalle ja lääkärissä käydään edelleen fattan kautta.
Ostoskärryjä työntävän perheensä viikon ruokaostoksia tekevän ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä eivät siitä satasesta nouse, vaikka arki onkin vähän helpompaa.
Työllistyminen olisi paras lääke. Ja sen taas mahdollistaa työllisyyden koheneminen, ja työn vastaanottamisen kynnyksen madaltaminen.
Tässä tulemme nyt siihen, mistä olemme eri mieltä. Moni työtön pitää varmasti ykkösvaihtoehtonaan perinteistä työsuhdetta. Mutta jo tilaisuus ansaita itse se lisäsatanen olisi aika innostava. Voisi edes vähän vaikuttaa omaan elämäänsä.
Nykyjärjestelmä ei mahdollista sen lisäsatasen ansaitsemista. Siksi nykyjärjestelmää pitää muuttaa.
Kirjoittaja on vihreiden ehdokas eduskuntavaaleissa.
Tweet