Tunkkaiset teekutsut, vai vainosta vapaa elämä?

22.10.2010

Jukka Relander

Oli virkistävää lukea Esa Suomisen ajatuksia syistä, jotka ovat johtaneet populististen liikkeiden nousuun. Demareilla on pitkä kokemus ruohonjuuritason politiikasta, jossa äänestäjät todella myös samalla ovat poliittisia toimijoita, osallistuvat työväenliikkeen aktiviteetteihin ja ovat monella tavalla lihallisesti mukana. Oli kyse sitten työväentalosta, urheiluseurasta tai ammattiliiton osastoista. Asian tätä puolta vihreä toimija ei aina tule ajatelleeksi.

Poliittisen toimintakulttuurin muuttuminen on johtanut siihen, että ihmiset valitsevat puolueensa yhä enemmän mielikuvien ja yhä vähemmän aktiivisen osallistumisen perusteella. Mielikuvajohtaja Timo Soini on osannut pelata oikein hyvin juuri tällä kentällä. Letkaukset vanhoista puolueista ovat luoneet mielikuvaa kansan puolella olevasta rehellisestä poliitikosta, ja vain harvoja tuntuu häirinneen se, ettei Soinilla sen enempää kuin hänen puolueellansakaan ole oikeastaan ensimmäistäkään poliittista linjausta.

Suominen myös spekuloi sillä, että miten perussuomalaisten käy siinä vaiheessa, kun eduskuntatyön arki alkaa nykyistä isommalle ja vielä heterogeenisemmälle ryhmälle kuin nykyinen minisirkus. Mahtuvatko esimerkiksi "maahanmuuttokriittinen" Halla-Aho ja pölhöpopulisti Oinonen samaan ryhmään vai alkaako porukka hajota?

Ronald Reaganin historiallinen saavutus oli se, että hän sai Wall Streetin jupit ja etelävaltioiden punaniskat äänestämään samaa puoluetta. Liitto jatkui aina Bush nuoremman päiviin saakka. Samaan aikaan toisaalla, brittipääministeri Margaret Thatcher teki maaseudun vauraiden tilanomistajien ja kaupunkiporvariston konservatiivipuolueesta myös Euroopan suurimman työväenpuolueen, ilman sen kummempaa kitkaa.

Jälkiteollisessa maailmassa aika omituisetkin koalitiot tuntuvat mahdollisilta. On aivan mahdollista, että akateemisten propellipäiden, lähiöiden tuulipukukansan ja asemastaan huolestuneiden maaseudun pientilallisten yhteiselo jatkuu pitkäänkin. Kolmen suuren joukkoon kiilaaminen näiden ryhmien tuella on sen sijaan hankalaa. Väestöpohja ei kertakaikkiaan riitä.

Kannattaisi ehkä liittoutua. Perussuomalaisilla ja kristillisillä olisi näet paljonkin yhteistä: rasistit ovat ryhmittyneet perussuomalaisiin, homofoobikot kristillisdemokraatteihin. Näitä kahta puoluetta ei ole sattumalta nähty samassa vaaliliitossa. Kummallakaan ei ole järin teräviä yhteiskunnallisia linjauksia, mutta ne jakavat kovan kaipuun takaisin 1950-luvun suljettuun yhteiskuntaan, jossa isä johti perhettä, seksiä harrastettiin avioliitossa ilman valoja, rajat olivat kiinni ja koko väestö oli vitivalkoista.

Muiden puolueiden kannattaisi ainakin alkaa suhtautua kristillisiin ja perussuomalaisiin samana yhteiskunnallisena voimana: suomalaisena teekutsuliikkeenä, joka haluaa purkaa yhteiskuntaamme syntyneen jälkimodernin vapauden tilan, jossa yksilöt voivat toimia vapaasti arvojensa ja identiteettinsä mukaan ihonväriin katsomatta.

Kun vihreät nyt kerran ovat haastaneet perussuomalaiset kilpaan hallituspaikasta, kristilliset kannattaisi laittaa samaan nippuun ja kysyä samaan hengenvetoon muilta puolueilta, minkälaista hallituspohjaa he toivovat.

Gallupien – ja keskustapuolueen käynnissä olevan itsetuho-ohjelman – valossa näyttää siltä, että seuraavan hallituksen runko on kok-dem. Mutta ihmisten valittavana on kaksi hyvin erinäköistä kok-demiä: suljetun suomen ja avoimen syrjinnän kok-dem-pers(-krist), ja suvaitsevan Suomen kok-dem-vihr(-rkp).

Äänestäjän kuluttajasuojan vuoksi olisi suotavaa, että kokoomus ja demarit ilmoittaisivat jo etukäteen, kumpaa vaihtoehtoa he kannattavat.

Tweet