Oodi järjestelmälle

21.5.2010

Esa Suominen

Tämän päivän sosiaalipoliittinen taikasana on välittäminen. Jos vaalikassaan kilahtaisi euro aina kun paneelin demariedustaja saa kuulla ettei ”välittämistä voida ulkoistaa valtiolle”, vähenisi maksullisten seminaarien järjestämisen tarve oleellisesti.

Workshopista toiseen todistellaan miten ajan ilmiö ja tulevaisuuden palveluiden selkäranka on ”uusi aito yhteisöllisyys”, joka jättää taakseen ”kasvottoman byrokratian”. Hyväntekeväisyyden ja vapaaehtoistyön merkitystä korostetaan.

Kuulostaa kauniilta, hyvältä ja jotenkin oikealta. Vai? Instituutiouskovainen haluaa esittää pari epäilyä.

Disclaimerina on heti todettava, että totta, välittämistä ei yhteiskunnassa luonnollisestikaan ole liikaa ja julkisissa palveluissa on runsaasti kehittämisen varaa, niin byrokratian karsimisessa ja sujuvoittamisessa kuin palveluiden saatavuudessa ja yksilön huomioonottamisessa.

Laajempana sosiaalipoliittisena linjauksena ”toisista välittäminen” on kuitenkin Troijan hevonen.

Ensinnäkin on erikoista, että yhteisvastuu asetetaan vastakkaiseksi julkisten palveluiden tai julkisen vastuun kanssa.

Eivätkö julkiset palvelut ole itse asiassa vielä laajempaa yhteisvastuuta kuin keskinäiseen apuun ja luottamukseen perustuvat verkostot? Niissähän solidaarisuutta laajennetaan jopa niihin ihmisiin joita emme tunne, emmekä välttämättä koskaan edes tapaa.

Hyväntekeväisyys, vapaaehtoistoiminnasta puhumattakaan on sekin mitä parhainta ja kannatettavinta toimintaa, mutta sosiaalipolitiikan kivijalkana ongelmallinen. Auttamisen ilo ja kyky voi ehtyä, kohteet voivat lakata miellyttämästä. Tarpeet kuitenkaan harvemmin häviävät.

Hyväntekeväisyydellä tehdään myös bisnestä ja pr:ää. Ja mikäs siinä, tehdään vain, mutta kuka järjestäisi tv-kameroiden seuraaman tukikonsertin lutuisten vauvojen sijasta vapautuville vangeille tai päihdeongelmaisille?

Ja voisiko olla niin, että jos näissä karkeloissa usein hyvin viihtyvät Monacon veropakolaiset todella olisivat huolissaan suomalaisista lapsista, he voisivat maksaa veronsa Suomeen, joilla palkattaisiin kummasti hoitajia ja ostettaisiin keskoskaappeja.

Sosiaalinen turvallisuus ja jonkinlainen varmuus yhteiskunnassa olisi sekin harvojen herkkua ilman ”kasvotonta” järjestelmää. Kun oikeudet riippuvat laista eikä pärstäkertoimesta, on sellaisellakin ihmisellä jolla ei ole ketään jotain mihin turvautua. Kun oma omainen jättää niin jäljelle jää sentään viranomainen.

Hyväntekeväisyysyhteiskunnassa kaveria ei jätetä, mutta hyvinvointivaltiossa ei jätetä ketään.

Lopulta voi myös kysyä itseltään, pysähdytkö sinä jokaisen avuntarvitsijan kohdalla? Joka kerta? Vaikka olisi kiire ja huono päivä? Jaksatko sinä välittää? Minä välitän. Siksi – eläköön järjestelmä.

Kirjoittaja on sdp:n poliittisen osaston päällikkö

Tweet