Ei ole vastarakkauskaan helppoa

14.5.2010

Jukka Relander

Olin alustamassa eräässä vasemmistonaisten – siis vasureiden ja demarien – pienimuotoisessa keskustelutilaisuudessa.

Yksi tilaisuuden osallistujista ihmetteli, kuinka saatoin puhua demareista niin myönteisesti, olinhan saman naisen läsnäollessa tölvinyt työväenliikettä taantumuksen linnakkeeksi ja hyväosaisten etujärjestöksi suhteessa työttömiin, pätkätyöläisiin ja muuhun epämääräistöön vain vuotta aiemmin, eduskuntavaalien 2007 jälkitunnelmissa.

Ehkä viestini positiiviseen sävyyn vaikutti se, että kyseinen nainen oli silloinen rivikansanedustaja Jutta Urpilainen, ja Juttaa vastapäätä istuessaan alkaa helposti ajatella demareista kauniita ajatuksia. Mutta oli siinä muutakin.

Silloin, kun olen katsellut politiikkaa kauempaa, olen tuntenut lämpöä suhteessa demarien aatteellisen perintöön, joka koostuu tavallisten ihmisten elinolosuhteiden kohentamisesta, heikompiin kohdistetusta solidaarisuudesta ja hyvinvointipalveluiden rakentamisesta sotien jälkeisessä kasvuyhteiskunnassa.

Silloin, kun olen katsellut politiikkaa läheltä, kaunis kuva särkyy. Suurin kokemani järkytys vuoden 2007 eduskuntavaaleissa liittyikin juuri häränpyllyä heittäneisiin käsityksiini demareista. Vaalipaneeleissa tuntui hyvin yllättävältä, että luutumuksen & taantumuksen ääntä käytti usein sdp:n edustaja.

Vaalien jälkeen näkemykseni demareista ehti palautua melkein entiselleen vuodessa, kuten vasemmistonaisten tilaisuudessa itsekin saatoin havaita. Ja nyt kun olen ollut enemmän politiikassa, romanssi on alkanut taas rakoilla.

Demarit kannattavat ydinvoimaa, vastustavat pätkätyöläisten oikeuksia ja kammoksuvat ajatuksia perustulosta. Oudolla tavalla yhteistä on aika vähän, vaikka koen, että demareilla ja vihreillä on periaatteellisella tasolla sosiaalipolitiikassa aidosti sama tavoite: lisätä tasa-arvoa, kohentaa heikoimmassa asemassa olevien asemaa ja resursoida ihmisiä kohti rikkaampaa arkea.

***

Seuraaviin eduskuntavaaleihin on vajaa vuosi. Vihreille on esitetty kaksi haastetta: oikealta yritetään vihreiden ohi entistä vähäpäästöllisemmillä bemareilla kokoomuksen julistauduttua vihreiden tärkkiosastoksi.

Vasemmistoliitto koukkaa toiselta sivustalta uudella punavihreällä tunnuksellaan, pyrkien kertomaan ihmisille, että me vihreät olemme porvarihallituksen juoksupoikia, kun taas punaiset ovat Todellisia Vihreitä. No, siitä vaan, jos tuntuu uskottavalta. Ehkä se jollekin punavihersokealle menee läpi.

Outoa on se, että demareiden suunnalta ei kuulu minkäänlaista haastetta. Demarit ovat keskittyneet taistelemaan perussuomalaisten kanssa lähiöistä, mutta Hakaniemessä on hiljaista. Aivan kuin oman aateperinnön eväät olisi syöty ja uusia haetaan Timo Soinin poliittiselta nakkikioskilta.

Asetelma on outo, mutta luonteva. Olen jo pitkään naureskellut kylmän sodan aikaisen poliittisen maantieteen taustaa vasten sitä, että vihreät taistelevat äänestäjistä juuri kokoomuksen ja vasemmistoliiton kanssa. Niin se vain on, ja näin se menee: yhtäällä on keskiluokka jolla on omatunto, toisaalla ovat akateemiset, nuoret ja vihaiset, joista ehkä myöhemmin tulee keskiluokkaa, jolla on omatunto.

Demareiden kanssa yhteinen leikkauspinta on lähes olematon. Sdp on vanhemman väen liike, ja sen äänestäjät ovat syntyneet aivan eri vuosikymmenellä kuin vihreiden mediaanikannattajat. Ehkä tämä voisi avata mahdollisuuksia myös yhteistyölle, sillä tällä hetkellä emme todellakaan taistele samoista äänestäjistä.

Toisaalta: jos demarit todella alkavat pöyhiä perussuomalaisten kanssa samaa maahanmuuttopopulismin tunkiota, keskinäistä puhuttavaa jää aika vähän.

Yhteistä arvopohjaa kyllä olisi. Myös vihreissä uskotaan, että yhteiskunnallisia ongelmia ei voida ratkoa yksilöiden sisällä. Yksityistäminen ei ole itseisarvoista, ilmainen koulutus ja terveydenhuolto ovat. Suhteessa maanpuolustukseen ja moniin kansainvälisiin kysymyksiin vihreät ovat ennemmin vasemmalla kuin oikealla.

Näistä yhteisistä kysymyksistä pitäisi järjestää syksyllä järeämmän mittaluokan seminaari ja pohtia, ovatko erottavat tekijät sittenkään niin isoja, ettei näitä yhteiskuntapoliittisesti kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä voitaisi ajaa rinnan.

Esa Suominen kaipasi tällä samalla palstalla vihreiden suunnalta yhteistyön ladunavaajia. Yritetään. Mutta kyllä tässä välillä on umpihankia, joissa demaritkin voisivat tulla vastaan ja piirtää latunsa lumeen: ympäristöpuolella ei voida lähteä siitä, että paperiteollisuuden kilpailukyky on ainoa imperatiivi.

Demarien pitäisi löytää uudestaan aatteellinen perintönsä ja puolustaa myös köyhiä, eikä vain varjella oman järjestäytyneen työvoiman lyhyen tähtäimen etuja. Ympäristöongelmat ovat aitoja, ja pitkässä juoksussa niiden hoitamattomuus on kallein vaihtoehto – myös poliittisesti.

Lapsenne äänestävät näet vihreitä jo nyt.

Tweet