Mielenterveyspalveluiden muutokset vievät aikaa

7.3.2011

Minna Sorsa

Suurin huoleni mielenterveys- ja päihdepalveluiden muutoksissa on niiden ajoitus: onko liian kiire?

Avohoitoa tulee kehittää ennen laitoshoidon kehittämistä. Ennen potilaiden ohjaamista tulee kouluttaa henkilöstö, ja se taas ei onnistu kovin äkisti. Siksi jään jännittämään, jäävätkö Suomessa  vuodeksi 2015 kaavaillut muutokset nimellisiksi. Riittääkö aika?

Keskusteluketjumme selkeä viesti on ollut avoimuuden lisääminen ja sulkeutuneisuuden poistaminen kaikessa päätöksenteossa. Olli-Poika Parviaisen kirjoituksessa mainittiin Tampereen kaupungin ja Pirkanmaan sairaanhoitopiirin välinen kuilu. Vaikuttaa siltä, että päättäjät katoavat monimutkaisessa järjestelmässä.

Olli-Poika arvioi, että omistajaohjauksesta puuttuu vuorovaikutteisuutta. Muutokset ovat vääjäämättömiä koko terveydenhuollon ja sosiaalitoimen sektoreilla, kuten itsekin aiemmassa blogissani totesin.

Minä ihmettelen niitä luottamushenkilöitä, jotka istuvat usealla pallilla, eivätkä viesti toiminnasta muille. Tiedonkulun ongelma ratkeaisi helposti, jos tämä ryhmä kehittäisi toimintaansa. Ehkä taustalla onkin se, että luottamusmiehet ja -naiset luottavat ja virkamiehet ohjaavat, tietävät ja valmistelevat.

Ehkei luottamushenkilöiden tarvitse ottaa selvää, tai ehkä he eivät ehdi ottaa selvää – ehkä he vain luottavat parhaansa mukaan asiantuntijoihin? Nyt tulee perehtyä mielenterveyspalveluiden rakenteiden kehittämiseen.

Pirkanmaan sairaanhoitopiirissä on vajaa puoli miljoonaa asukasta. Alueella valmistellaan mielenterveyspalveluiden uudistuksia. 1990-luvulta tunnetaan kautta Suomen tilanne, jossa laitoshoitoa pantiin pakettiin eikä avohoito päässyt kehityksen kelkkaan. Potilaiden sanottiin jääneen pakkaseen.

Tuolloin esimerkiksi mielenterveystoimistot siirtyivät sairaanhoitopiiriltä kunnalliseen hallintoon. Samojen potilaiden hoitoketjut eriytyivät eri organisaatioiden työntekijöille. Niin kutsutut päiväsairaalat siirtyivät kuntakentälle eroon erikoissairaanhoidosta. Tuohon aikaan erittäin hyvin toimivat välivaiheen kuntoutusosastot purettiin sairaaloista.

Vieläkin Suomen mielenterveyspalvelut ovat laitoskeskeisiä. Tällä vuosikymmenellä mielenterveys- ja päihdeongelmia käsitellään yhtenä kokonaisuutena. Jopa puolella psykiatristen sairaaloiden potilaista on todettu merkittävä päihdehäiriö.

Mielenterveys- ja päihdesuunnitelman (2009) mukaan psykiatrisia sairaansijoja tulisi vähentää 35 prosenttia vuoteen 2015 mennessä. Perusteluna ovat länsimaiset tilastot ja avohoidon kehittyminen. Pirkanmaalta pitää pudottaa kolme sairaalaosastoa pois.

Nyt puhaltavat muutoksen tuulet, kun Kaivannon sairaalan lakkauttamista perustellaan kustannussyillä ja osaamiskeskittymillä. Sairaalan ylilääkäri on puolustanut sairaalaa ja tuonut esiin, että muutosten taloudelliset hyödyt olisivat liioiteltuja. Kaivannon sairaalassa on osaamista nimenomaan päihdepsykiatriassa, ja sairaala on palvellut tiettyjä Pirkanmaan kuntia. Työtavat ja rutiinit rullaavat, mutta sittenkin sairaalaa esitetään lakkautettavaksi.

Muutos merkitsee eniten hyvin toimiville työyhteisöille. Niiden osaamista ei saada takaisin, jos se menetetään. Tulisikin luoda mielenterveystyön rakenne, joka katsoo pitkälle tulevaisuuteen: keitä autetaan ja missä, millä osaamisella auttaminen toteutuu sekä mitä palvelujärjestelmän prosesseja kehitetään. Pienetkin yksityiskohdat voivat järjestelmässä käydä kalliiksi.

Auttamattoman paljon menetetään, mikäli henkilökunta ei ehdi käydä riittävästi vuoropuhelua (kuten totesin raportissa Kaksoisdiagnoosiasiakkaiden auttamisesta). Lisäksi mielenterveystyön kehittämisessä tulee katsoa kokonaisuutta päihdepalvelut mukaan lukien.

Eräs krooninen ongelma on ollut ajanvaraus. Apua mielenterveyden kysymyksissä tulisi saada heti, tai ainakin tulisi tavoittaa auttava taho. Toinen ongelma on avun tai niin kutsutun hoidon sisältö. Mitä kuntoutusrahalla elävä mielenterveyskuntoutuja saa pelkästään siitä, että käy ajoittain reseptiryhmässä uusimassa lääkkeensä?

Järjestelmä voi menettää paljon, mikäli auttamisen henkilöstöresurssit ja asiakkaiden sosiaalinen tuki – se todellinen auttaminen – vedetään liian tiukoille. Auttamisen vaikuttavuutta tuleekin alkaa mitata potilaiden kokeman terveyshyödyn ja elämänlaadun näkökulmasta.

Toimivien ja osaavien hoitopaikkojen, kuten Päiväsairaala kahden, lakkauttaminen Tampereelta on kovin lyhytnäköistä. Kehitettäessä kokonaisuuksia, kuten mielenterveys- ja päihdepalveluita, liikutaan myös eri ammattiryhmien kulttuurisesti erilaisiin auttamisen muotoihin. Muutosprosessit eivät käy äkisti.

Kirjoittaja on eduskuntavaaliehdokas Pirkanmaalla ja työskentelee PSHP:ssä mielenterveyden parissa.

Tweet