Lipasto laitapuolelta

20.8.2013

Jukka Nikulainen

Kuvan kolhittu ja kärsinyt lipasto kannettiin apuvoimien kanssa kotiimme läheiseltä roskalavalta. Lipasto oli varmasti nähnyt parhaimmat päivänsä jo roskalavalle vietäessä. Viimeistään lavalle satanut ensilumi vaurioitti lakkausta ja pinnan viilutusta peruuttamattomasti.

Repeilleen viilutuksen alta paljastui kuitenkin tervettä ja sievää, vaaleaa massiivipuuta. Lipasto ei ole muotoilun mestarituote, mutta sen rakenne on jykevä, järkevä ja helposti korjattava. Vetimet eivät ole mieleisiäni. Koska muutamat niistä ovat jo hajonneet, ne voi samalla uusia kokonaan. Viilutuksen voi poistaa pinnasta helposti. Muutama lisänaula kannattelee jatkossa yhden laatikon pohjaa paremmin.

Sukupolveani syytetään usein kertakäyttökulttuurista. Hilseilevän lipaston dykkiminen saattaa vaikuttaa kierrättämisen toiseen, yhtä älyttömään, ääripäähän menemiseltä. En kuitenkaan dyykkinyt lipastoa lepyttääkseni huonoa omaatuntoa tai ottaakseni kantaa.

Huonokuntoinen lipasto, kuten useimmat dyykityt tavarat, eivät kuulu varsinaisen kierrätyksen piiriin. Kukaan ei maksaisi esimerkiksi lipastosta euroakaan. Tämä ei olekaan dyykkimisen pointti. Vanhaa käyttötavaraa kunnostaessa ja tuunatessa 'tavara' ja 'roska' muuttuu taas esineiksi.

Esimerkistä käy aiemmin esittelemäni työtuoli, jolle tein tämän kesän aikana liimapuusta uuden istuinosan. Koulussa vihasin puukäsityötunteja. Niillä ei koskaan saanut tehdä mitään omaa ja luovaa. Nyt aikuisena olen kiitollinen koululle oikohöylän, sirkkelin, jännesahan ja jyrsimen käytön opettamisesta. Vihdoin saa tehdä oman kaavan mukaan! Luulen myös, että itse korjattuun tuoliin suhtautuu hyvin eri tavalla kuin ostettuun.

Ostamisesta puheenolleen, meinasi voisarvi mennä väärään kurkkuun ja latte lentää lattialle kun viimeksi selailin huonekaluketjujen mainoksia. Ainakaan pätkätyöpalkalla ei heti ostella sohvaryhmiä. Dyykkiminen ja kunnostaminen saattaa olla monelle varteenotettava, joillekin välttämätön, vaihtoehto.

Tweet