Lex Nokia on kansallinen trauma

12.1.2011

Petteri Järvinen

Lex Nokian täytyy olla viime vuosien huono-onnisin laki. Asiasta kohuttiin pari vuotta sitten niin paljon, että lainsäätäjän sinänsä hyvä tarkoitus kääntyi julkisuudessa päälaelleen. Tietoturvan parantamiseen pyrkineestä laista tuli kansan mielissä urkintalaki, jota vastaan kampanjoitiin tv-mainoksilla ja marssimalla.

Lex Nokia on kiitollinen kohde populismille. Koska asia on mutkikas, on helpompaa vain vedota perusoikeuksiin ja sähköisen viestinnän luottamuksellisuuteen, kuten Jyrki Kasvi teki kirjoittaessaan asiasta 27.12.2010.

Nimi Lex Nokia tulee sähköisen viestinnän tietosuojalain yhdestä, joskin moniosaisesta ja sekavasti kirjoitetusta pykälästä. Siinä annetaan yhteisötilaajalle oikeus suojata verkkoaan haitalliselta käytöltä sekä yritykselle keinoja selvittää, vuodetaanko sen yrityssalaisuuksia verkon kautta. Oikeuksiin sisältyy lukuisia varauksia ja ennakkoehtoja, eikä yhteisötilaaja missään tilanteessa saa tutkia itse väärinkäyttöä. Se jää aina poliisin tehtäväksi.

Lakia valmisteltaessa Helsingin Sanomat väitti Nokian uhanneen lähteä maasta, ellei lakimuutosta saada aikaan. Laki tuli, mutta edes Nokia ei ole ottanut sitä käyttöön. Se ei ole liioin lähtenyt maasta. Jokin tässä mättää, mutta Hesari ei ole palannut selittämään asiaa.

Lex Nokia -kritiikki kohdistuu vain yhteen pykälään, joten on väärin sanoa koko lakia epäonnistuneeksi. Laki toimii hyvin, mutta sen kiistanalainen kohta on jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi, jota kukaan ei ole halunnut soveltaa. Kaikki se kuohunta, mitä pari vuotta sitten käytiin, on osoittautunut turhaksi.

Sähköisen viestinnän suoja on Suomessa kansallinen trauma, jonka juuret ulottuvat vuosituhannen vaihteeseen. Silloin Sonera urkki asiakkaiden teletunnistetietoja yrittäessään selvittää, kuka henkilökunnasta vuoti kiusallisia tietoja lehdistölle. Näin tekemällä se sai koko median vastaansa ja kaikki sähköisen viestinnän luottamuksellisuuteen liittyvä sääntely muuttui liki mahdottomaksi. Muissa maissa asia ei ole herättänyt lainkaan yhtä suuria tunteita.

Lex Nokian varjoon on jäänyt toinen vastaava laki. Vuonna 2004 uudistettu työelämän tietosuojalaki kuvailee menettelyn, jolla yritykselle välttämätön sähköpostiviesti voidaan avata työntekijän postilaatikosta, mikäli tämä on kuollut tai muusta syystä estynyt sitä itse tekemään. Myöskään tätä pykälää ei tiettävästi kukaan ole pystynyt Suomessa käyttämään, vaikka tarvetta olisi kyllä ollut.

On hölmöä säätää turhia lakipykäliä. Sähköpostista ja nettisurffailusta on tehty elämää suurempi perusoikeuskysymys, jonka sääntelyssä on kuultu professoreita ja ammattiliittoja, mutta ei niitä, jotka joutuvat yrityksissä oikeasti painimaan näiden ongelmien kanssa.

Nykyiset pykälät ovat lukuisten kompromissien ja lisäehtojen jäljiltä sotku, joka ei palvele sen paremmin työntekijöiden kuin yritystenkään etuja. Tilanteesta hyötyvät vain juristit.

Kirjoittaja on kokoomuksen ehdokas ensi kevään eduskuntavaaleissa.

Tweet