Kansallisesti kansainvälinen, kansainvälisesti kansallinen

5.11.2010

Jukka Relander

Esa Suominen ristivalottaa sosiaalidemokratian suhdetta kansallisuuteen ja kansainvälisyyteen. Kuten Suominen toteaa, suhde on ristiriitainen. Alun perin juuri sosiaalidemokratia muodosti sen osan lähtökohdiltaan kansainvälisestä työväenliikkeestä, joka valitsi kansallisen linjan kansainvälisen sijasta.

Valinta tapahtui ensimmäisen maailmansodan puhjetessa. Demarit lähtivät sotapolitiikkaan mukaan, kommunistit eivät. Siitä pesäero.

Ristiriitainen lähtökohta on kirjoittautunut osaksi sosiaalidemokraattisen liikkeen perintöä. Ruotsissa 1930-luvulla alkanut kansankotiprojekti oli nimenomaan etnisille ruotsalaisille tarkoitettu hanke, jonka yhteydessä rodun puhtautta pyrittiin myös tutkimaan ja vaalimaan varta vasten perustetussa rotuinstituutissa.

Ruotsalaisten demareiden 1930-lukulaisesta rotuintoilusta on turha syyttää Ruotsin nykyisiä demareita. Oikeastaan päinvastoin. Juuri Ruotsin demarit reagoivat synkähköön menneisyyteensä kääntämällä kelkkansa jokseenkin totaalisesti suhteessa maahanmuuttajiin ja erilaisiin etnisyyksiin.

Suomen demareiden hegemonia alkoi myöhemmin kuin ruotsissa, ja siksi(kin) mukaan tarttui vähän toisentyyppinen arvopohja. Rajankäyntiä kansainvälisyyden ja nationalismin välillä alettiin käydä vasta paljon myöhemmin.

Olen aina pitänyt Paavo Lipposen sisäpolitiikkaa omaan makuuni liian uusliberaalina. Mutta se on Lipposesta sanottava, että hän oli ja on eurooppalainen valtiomies, joka avasi Suomea enemmän kuin monet edeltäjänsä yhteensä. Lipposen ja hänen kakkoshallitukseensa ulkoministeriksi nousseen Erkki Tuomiojan sdp oli aidosti ja avoimesti Eurooppaan katsellut puolue, riippumatta siitä, että se käänsi kotimaan köyhille selkänsä.

Eurooppa-vision ei tarvitsisi merkitä sitä, että hyväksymme joukkotyöttömyyden, tuloerojen kasvun ja toiseen, jopa kolmanteen polveen, jatkuvan syrjäytymisen asioina, joita ei voi muuttaa. Päinvastoin. Joskus on ajateltava kansainvälisesti, voidakseen ajaa kansallisia päämääriä.

Tosin köyhien edelleen jatkuva suhteellinen köyhtyminen on ihan sisäisesti rakennettu ongelma. Työmarkkinajärjestöt kieltäytyvät nostamasta perusturvan tasoa, joten kasvava määrä ihmisiä ajautuu toimeentulotuen piiriin, jolloin taas työn vastaanottamisesta tulee kannattamatonta. Tästä problematiikasta olisi Hakaniemen suunnalla käytävä aika ankaraa keskustelua.

Entäpä vihreät ja suomalaisuus?

Uskon useimpien vihreiden vieroksuvan sellaista nationalismia, joka kiinnittyy talvisodan perintöön, ulossulkevaan identiteetinrakennukseen ja käpertymiseen sikiöasennossa koivun ja tähden alle.

Koen myös, että suomalaisuus ei ole meille ongelma. Se on rikkaus.

Tweet