Onko lisääntyminen kamalampaa kuin lentäminen tai lihansyönti?

11.10.2017

Lasse Leipola

Lapsettomuutta käsitellään lähes aina ongelmana. Ongelma se usein onkin, mutta pitäisikö se nähdä joskus myös hyveenä? Kyseessä on nimittäin yksi olennaisimmista palikoista, kun yritetään torjua suurinta ihmiskuntaa uhkaavaa vaaraa.

Kirjoitin alkuvuodesta Vihreään Lankaan esseen, jossa kerroin, miksi en hanki lapsia. Viime metreille asti pidin tekstissä mukana kappaletta, jossa käsittelin asiaa ympäristönäkökulmasta.

Lopulta jätin sen pois, koska se ei tuntunut relevantilta. Vaikka olisi helppo vedota ympäristösyihin ja nostaa itsensä vihreälle jalustalle, ei ilmastonmuutoksella tai ylikansoituksella ole mitään tekemistä oman ja vaimoni ratkaisun kanssa.

En myöskään koe oikeudekseni vaatia keneltäkään muulta lapsettomuutta. Sen sijaan olen aivan valmis piikittelemään lentämisen tai syömisen kaltaisista valinnoista, joilla on paljon pienemmät ympäristövaikutukset ja joiden suhteen olen itsekin erehtyväinen.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että aiheesta pitäisi vaieta. Lapsen tekeminen – tai tekemättä jättäminen – on valtavalla marginaalilla  yksilön merkittävin ympäristöön vaikuttava teko.

Joku – tai varmaan monikin – on todennut, ettei planeettaa kannata pelastaa jälkipolville, jos jälkipolvia ei ole. Tämä on totta, mutta väite vääristää keskustelua. Kyse ei nimittäin ole siitä, etteikö lapsia saisi tai pitäisi tehdä, vaan siitä, kuinka paljon niitä tehdään.

Aiheesta syntyi kesällä vilkas keskustelu brittilehti Guardianissa, kun se kertoi tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan pienempi määrä lapsia on ylivoimaisesti tehokkain keino vähentää päästöjä.

Ruotsalaisessa Lundin yliopistossa työskentelevä tutkija Kimberly Nicholas sanoo lehden haastattelussa, että yksilön ilmastovaikutuksia ei voi jättää huomioimatta vain sen takia, että kyse on henkilökohtaisista asioista.

”Tutkijoina meidän tehtävämme on raportoida tuloksista rehellisesti. Aivan kuin lääkäri, jonka huonokuntoinen potilas ei halua kuulla, että hänen pitäisi lopettaa tupakointi, meidän on kohdattava fakta siitä, että päästöjen nykyinen taso on todella haitallinen planeetalle ja yhteiskunnille.”

Jutun taustalla on Environmental Research Lettersissä julkaistu tutkimus, jonka mukaan yhden lapsen päästövaikutus teollisuusmaassa on 58,6 tonnia vuodessa – enemmän kuin parikymmentä mannertenvälistä lentoa. Laskennassa vanhemmalle on jyvitetty paitsi puolet lapsen päästöistä, myös neljännes tämän jälkeläisten päästöistä ja niin edelleen.

Kaikki muut tavat vaikuttaa omiin päästöihin ovat paljon pienemmässä mittaluokassa: esimerkiksi autoton elämä säästää vuosittain 2,4 tonnin päästöt, ekosähköön vaihtaminen 1,5 tonnia, lihaton ruokavalio 0,8 tonnia ja ruokajätteen vähentäminen ainoastaan 0,4 tonnia.

Vielä merkityksettömämpiä ekotekoja ovat tutkimuksen mukaan kierrättäminen tai hehkulamppujen vaihtaminen ekolamppuihin. Toki on syytä muistaa, että nämäkin ovat oikeasti hyviä tekoja, mutta muita syntejä niillä ei soviteta.

Koska Lundin yliopiston lisääntymisen päästöjä koskevassa laskelmassa on mukana tulevien sukupolvien koko elämän kattavia päästöjä, on lapsettomuuden vaikutus paljon suurempi kuin yksittäisen ihmisen omat vuosipäästöt.

Esimerkiksi suomalaiset aiheuttavat vuosittain henkeä kohden keskimäärin noin yhdeksän tonnin päästöt. Siihen kun hankkii kaksi lasta, on oma päästövaikutus kasvanut 13-kertaiseksi.

On kyllä syytä muistaa, että tutkijoiden arvio perustuu aiempiin tutkimuksiin, joiden haarukka on suuri, noin 20 tonnista lähes 120 tonniin vuodessa. Sen lisäksi, että maiden päästöt poikkeavat toisistaan, ei kukaan tiedä, millaisin päästöin nykyvanhempien lapsenlapset tuottavat energiansa tai kulkevat paikasta toiseen.

Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun aihe herättää kiivasta keskustelua. Viime vuonna asia nousi pintaan, kun amerikkalaismedia NPR kertoi filosofi Travis Riederistä, joka yrittää saada nuoret ymmärtämään, että lasten tekeminen ei ole yksiselitteisesti hyvä asia.

”Ehkä meidän pitäisi suojella lapsiamme siten, ettemme hanki niitä lisää?”

Riederillä ja tämän vaimolla on yksi lapsi ja he ovat sopineet, että jos he haluavat toisen, se hankitaan adoptiolla.

NPR:n juttu herätti kiivasta kritiikkiä, johon Rieder vastasi viime syksynä Guardianin sivuille kirjoittamassaan tekstissä. Hänen mukaansa ongelma kiteytyy siihen, parannetaanko maailmaa auttamalla jo olemassa olevia ihmisiä.

”Monien filosofien tavoin olen sitä mieltä, että on moraalisempaa tehdä ihmisiä onnelliseksi kuin tehdä onnellisia ihmisiä. Niillä, jotka ovat jo olemassa, on tarpeita ja haluja. Heidän suojelemisensa ja heidän auttamisensa perustuu ihmiselämän kunnioittamiseen”, Rieder kirjoitti.

Suomessakin on viritelty keskustelua lastenhankinnasta. Esimerkiksi YleX:n sivuilla asiasta kirjoitettiin noin vuosi sitten. Juttuun haastateltu ekologisen elämän asiantuntija Leo Stranius, joka on kirjoittanut asiasta itsekin, sanoi, että on ollut tietyllä tavalla heikko ja on halunnut kokea vanhemmuuden.

”Melkein kaikki niitä lapsia kuitenkin saavat tai tekevät, niin itsekin menee lauman mukana, ettei olisi kummajainen.”

Lundin yliopiston innoittamana Helsingin Sanomat yritti käynnistää keskustelua aiheesta kattavalla jutullaan viime heinäkuussa. Juttua varten haastateltu maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen sanoi, että syntyvyyteen on syytä kiinnittää huomiota erityisesti juuri Euroopan kaltaisilla rikkailla alueilla, joilla kulutus henkilöä kohti on suurta.

”Tässä mielessä on sitä parempi maailman kokonaiskantokyvylle, mitä vähemmän Suomessa syntyy lapsia”, sanoo Teivainen.

Juttu johti lehden sivuilla melko kiivaaseen keskusteluun, mutta – aivan kuten monet ilmastonmuutosta koskevat keskustelut – aihe hiipui nopeasti muiden aiheiden jalkoihin.

Kysymys lisääntymisen ilmastovaikutuksista on äärimmäinen esimerkki niistä valinnoista, joita joudumme tekemään jatkuvasti: kuinka paljosta olemme valmiit luopumaan ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi?

Kuten jo alussa totesin, oma päätökseni jättäytyä lapsettomaksi ei liity ilmastonmuutokseen. Ja vaikka päätökseni lopettaa tuotetun lihan syönti perustui kyllä suurelta osin ilmastovaikutuksiin, vasta uusi arvio terveysvaikutuksista ja tuore esimerkki tuotantoeläinten huonosta kohtelusta katkaisivat kamelin selän lokakuussa 2015.

Vaikka olen hyvin huolestunut ilmastonmuutoksesta, on edelleen uhrauksia, joita en ole tehnyt: syön juustoa, ajan silloin tällöin bensaa polttavalla autolla, lennän useita kertoja vuodessa ja lista valitettavasti jatkuu. Ostan parempaa omaatuntoa maksamalla päästöistäni, vaikka tiedän, että se on korkeintaan laastari avohaavaan.

Yksittäistapauksessa päätös lapsien hankkimisesta kuuluu tietenkin asianosaisille itselleen, mutta yhteiskunnan tasolla lisääntyvyyteen voidaan vaikuttaa. Käytännössä poliitikot haluavat yleensä saada ihmiset lisääntymään – viimeksi tätä esitti sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne.

”Suomen huoltosuhde on tekninen järjestelykysymys, jos asiaan otetaan ihmiskunnan tulevaisuuden huomioon ottava perspektiivi”, Teivainen sanoi HS:n haastattelussa.

NPR:n haastattelussa filosofi Rieder esittää keinoksi ”porkkanaa köyhille ja keppiä rikkaille”. Köyhissä maissa väestön kasvu ei ole niin suuri ongelma, koska päästöt henkeä kohden ovat melko pienet. Siksi Rieder tyytyisi tukemaan naisten ehkäisymahdollisuuksia ja järjestämään perhesuunnittelukampanjoita.

Rikkaissa maissa tilanne on toinen: jokainen uusi ihminen aiheuttaa huomattavat päästöt. Siellä Riedel käyttäisi verotusta lisääntymisen hillitsemiseen, ikään kuin käänteisenä lapsilisänä: mitä enemmän lapsia, sitä korkeampi veroprosentti.

Lapsettomana minun on tietenkin hyvin helppo kannattaa tällaista ehdotusta, josta saisin itse taloudellista hyötyä – ainakin suhteessa vanhempiin. Veroprogression myötä suurituloiset maksaisivat siis lapsistaan pienituloisia enemmän. Kun tämä yhdistettäisiin nykymallin mukaiseen – ja ehkä jopa vähän nykyistä suurempaan – kiinteään lapsilisään, ei ajauduttaisi tilanteeseen, jossa vain rikkailla on varaa lapsiin.

Vaikka malli sinänsä kuulostaa järkevältä, tuntuu ajatus lapsiverosta julmalta. Meneekö valtiovalta liian pitkälle, jos se yrittää vähentää voimakkaaseen biologiseen viettiin perustuvia lapsentekohaluja rangaistuksen kaltaisella verolla? Vai tekeekö se sittenkin silloin vain sen, mikä on välttämätöntä yhteiskunnan pelastamiseksi?

Guardianiin kirjoittamansa tekstin Riedel päättää muistuttamalla, ettei hän nauti siitä, että puhuu pienempien perheiden eettisyydestä tai väestösuunnittelusta.

”Vihjailusta huolimatta en saa apurahoja tai muuta kannustinta tämän asian esillä pitämisestä. Puhun tästä, koska olen aidosti huolissani planeettamme tulevaisuudesta ja ihmisistä, jotka tulevat sen perimään. Uskon, että vaikea mutta sivistynyt keskustelu on elintärkeä askel siihen suuntaan, että tulevaisuudesta tulee sellainen, ettei meitä tuomita sen tekemisestä.”

väestönkasvu  lapset  ilmastonmuutos 

Tweet