Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
30.9.2016
Moni pohtii, millaisia ovat ne Migrin suljettujen ovien takaiset tapahtumat, joiden perusteella turvapaikanhakijoiden kohtaloista tehdään milloin oikeudenmukaisia, milloin räikeän virheellisiä päätöksiä.
Tällä kertaa kirjoitan perusteellisen selvityksen Migrin kuulusteluhuoneen tapahtumista niin kuin minä ne koin.
Minulle kutsu Migrin haastatteluun tuli kuukautta ennen määrättyä ajankohtaa. Olin siskoni ja kaverini kanssa ostoskeskuksessa, kun kännykkä soi. Numero ei ollut tuttu.
Vastasin kummeksuen: ”Haloo…?”
Toisessa päässä oli vastaanottokeskuksen työntekijä, joka kertoi, että minun pitäisi käydä hakemassa Migriltä saapunut ilmoitus minun ja siskoni haastatteluajankohdasta.
Olimme kaikki kolme niin pöllämystyneen riemastuneita, että myyjäkin kohotteli vähän kulmiaan. Pahoittelimme aiheuttamaamme remakkaa, maksoimme ostokset ja lähdimme pää kolmantena jalkana kohti vastaanottokeskusta hakemaan kuukausikaupalla odottamaamme tiedonantoa.
Satoi kaatamalla, ja virkailija sanoikin puhelimessa, että viestin voisi hyvin hakea vasta seuraavana päivänä, ettei tarvitsisi kulkea sateessa ja myrskyssä. Vaan minähän en mitenkään malttanut odottaa vaan lähdin matkaan siltä istumalta.
Niin kävimme siskon kanssa noutamassa kirjekuoren, jonka sisässä oli useita papereita, niistä tärkeimpänä kutsulappu, johon oli kirjattu haastattelun päivämäärä ja paikka Kalasatamassa Migrin tiloissa. Minun tapaamisaikani oli puoli kahdeltatoista, ja siskoni samana päivänä aamukahdeksalta.
Jännitystila ilmeni painajaisina, joita näin koko haastattelua edeltävän kuukauden ajan. Toisaalta olin onnellinen, että minua sentään vielä muistettiin haastattelukutsulla, koska olin jo ehtinyt ajatella, että Migri oli unohtanut minut tyystin!
Asianajaja kertoi, että haastattelupäivä sattui päällekkäin hänen kesälomansa kanssa ja pyysi meitä anomaan lykkäystä. Siihen emme voineet mitenkään suostua kaiken tämän odottelun jälkeen. Uuden asianajajan löytäminen ei ollut helppoa, mutta viimein meitä lykästi.
Haastattelua edeltävänä yönä sain nukutuksi hädin tuskin pari kolme tuntia. Säpsähtelin jatkuvasti hereille ja piehtaroin sängyssä.
Miten aika mateli! Minuutit tuntuivat tunneilta, ja vilkuilin kelloon viiden minuutin välein. Niin tuskaisan yön jälkeen en ollut uskoa, kun aamu vihdoin koitti. Sitten nousin sängystä, ja Suomi-perheeni äiti heitti minut autolla Migriin. Taas satoi vettä – mikä ei sinänsä Suomen kesässä ole yllätys…
Automatka oli pitkä ja tylsä. Sydämeni pamppaili sitä tiuhemmin mitä lähemmäksi pääsimme Migriä. Vielä nytkin, kun muistelen noita hetkiä, sydämeni takoo niin että sattuu. Tilanne oli pelottava, enkä muistele sitä mielelläni.
Saavuimme paikalle ja näimme odotustilassa naisen, jonka perheessä isosiskoni asui. Hänen silmänsä punoittivat itkemisestä. Siskoni oli jo haastateltavana.
Vilu valtasi kaikki jäseneni, en pystynyt peittelemään tutinaa enkä silmiin heruvia kyyneleitä. Yritin pysyä aloillani vahvana ja rohkeana; oli totuuden hetki, nyt minä puhuisin ja muut kuuntelisivat, ainoa tilaisuuteni varmistaa, että saan pysyä Suomessa.
Pian virkailija ja tulkki tulivatkin hakemaan minut haastatteluhuoneeseen. Aloin itkeä, halasin saattamaan tulleita siskoja hyvästiksi ja lähdin huoneeseen, odottamaan armonlaukausta. Tuntui kuin minua vietäisiin teloitettavaksi: vastassa oli pyöveli, mutta kävelin hänen luokseen omin jaloin ja vastaan pyristelemättä. Siltä se tuntui.
Tiedän, ettei kyse mistään niin kamalasta ole, päinvastoin haastattelija näytti oikein mukavalta ja lempeältä, mutta mieleeni oli kerääntynyt uhkakuvia kaiken uutisista kuulemani perusteella.
Menimme kuulusteluhuoneeseen, ja aloin heti tarkastella sen yksityiskohtia: korkea huone, ikkunat säpissä, valkoiset seinät. Huone oli keskikokoinen ja niukasti kalustettu.
Keskellä lattiaa seisoi pöytä ja neljä tuolia. Haastattelija ja tulkki istuivat yhdellä puolella, minä ja asianajaja heitä vastapäätä. Keskellä pöytää makasi kookas äänityslaite, ja yhteen nurkkaan oli asennettu valvontakamera.
Haastattelu alkoi rutiininomaisilla kysymyksillä: nimi, kotikaupunki, ikä jne. Sitten virkailija halusi tietää Suomeen-tuloni syistä. Hän kysyi, haluanko kertoa omin sanoin vai esittääkö hän kysymyksiä. Minä halusin itse kertoa oman tarinani niin että minua kuunnellaan.
Sitten vuodatukseni alkoi. Kerroin, mitä minulle ja perheelleni oli tapahtunut kotimaassa.
Virkailija ei keskeyttänyt ja antoi minun kyllä puhua, mutten nähnyt hänen kasvoillaan minkäänlaista reaktiota. Ihan kuin hän olisi kasvanut tietokoneensa osaksi. En osannut ollenkaan päätellä, saivatko puheeni hänet vakuuttumaan vai epäilemään, vai kuunteliko koko tarinaa ollenkaan!
Haastatteluun upposi kolme ja puoli tuntia. Taukoja pidimme kolme, ja niiden aikana perheeni tuki valoi minuun taas itseluottamusta.
Palattuani koko koettelemuksen jälkeen kotiin halusimme joukolla juhlistaa tätä hartaasti odotetun etapin saavuttamista. Nytpä olikin syytä ottaa kynttilänvalossa vähän samppanjaa ja sienipiirasta. Rakkaudellinen lämpö huuhteli olohuoneen joka nurkan.
Kireäksi virittynen päivän päätteeksi nukahdin pitkästä aikaa oikein sikeään uneen. Vastaus Migriltä tuli kolmisen viikkoa sitten. Mitä arvaatte, että virasto vastasi irakilaiselle toimittajalle, joka on jättänyt taakseen kaiken mitä omistaa ja tullut Suomeen ainoina matkatavaroinaan sylillinen unelmia ja muistoja?
Pidin ajankulusta kirjanpitoa päivästä toiseen vastausta odotellessani, kunnes kuukauden kohdalla lopetin. Ja kas, kun haastattelusta oli kulunut kuukausi ja neljä päivää, vastaus saapui samalla tavalla kuin kutsu Migriin.
Tällä kertaa kännykän soidessa tiesin, kuka se oli: kirjeen saapumisesta ilmoitti sama vastaanottokeskuksen työntekijä, joka otti minut vastaan ensimmäisenä päivänäni Suomessa. Ihana Pauliina! Hänellä on Suomessa paljon kaimoja, mutta hän tunnistaa kyllä tästä tekstistä itsensä.
Kävin hakemassa postin mukavalta vastaanottovirkailijalta, joka aina on jaksanut olla meille ystävällinen. Sillä hetkellä Suomessa viettämäni yksitoista kuukautta vilisivät silmieni editse kuin elokuva kaikkine onnellisine ja katkerine kohtauksineen, vilunväreineen ja lämmönailahduksineen.
Kokonainen vuosi kaukana kotoa. Kokonainen vuosi maanpaossa Eurooppassa. Olin odotuksen riuduttama ja uupunut solkkaamaan englantia. Miten kaipaankaan sitä, että voin puhua myyjille omaa kieltäni ja tulla ymmärretyksi ilman että joudun pohdiskelemaan sanavalintoja! Miten kaipaan sitä, että ymmärrän, mitä ympärilläni puhutaan bussissa, kadulla ja ihan missä tahansa.
Kaipuu tuntuu rinnassa raskaana painolastina. Kokonainen vuosi ilman äitiä, hänen tuoksuaan ja sylinsä lämpöä. Äidin kuva hehkuu sydämessäni kuin sammumaton kekäle. Pitkä välimatka korventaa sydäntä ja raastaa sielua. – Ja nyt saisin tietää, mikä minun kohtaloni on. Vihdoin saisin tietää, joudunko palaamaan kotimaahani varmaan kuolemaan vai saanko sittenkin mahdollisuuden aloittaa uuden elämän rauhassa.
Toisin kuin voisi kuvitella, nukkua tuhistin sikeästi koko vastauskirjeen noutamista edeltävän yön ja näin ihania unia; yhdessä niistä minä ja sisko seisoimme oleskeluluvat kädessä.
Heräsin kauniista unesta päivän jo noustua kaupungin ylle. Enää muutama hassu tunti. Minä olen lapsesta asti uskonut, että aamunkoitteessa nähdyt unet toteutuvat, koska eräs kristitty ystäväni kertoi muinoin äitinsä selittäneen näin. Siihen minun oli luottaminen, mutta samalla yritin säilyttää malttini.
Suomi-perheeni on aina läsnä minulle tärkeinä hetkinä. Lähdimme Migriin perheen äidin kyydillä (niin suloinen ja lempeä kuin hän onkin, en sano häntä omaksi äidikseni, koska hän on liian nuori ollakseen oikeasti äitini). Mukana olivat siskoni ja hänen Suomi-perheensä äiti. Meitä kaikkia jännitti ja pelotti. Minä yritin tapani mukaan peitellä hermostuneisuuttani nauramalla.
Ajomatkan kestosta ja reitistä minulla ei ole mitään muita muistikuvia kuin että taas kerran satoi. En ole ikinä tykännyt sadesäästä!
Perillä meitä odotti isäni ystävä, joka oli ehdottomasti halunnut olla paikalla tuona tärkeänä päivänä. Kiitos ihanalle sedälle! Hänen hellä myötätuntonsa tuli tosiaan tarpeeseen.
Vartoilimme odotushuoneessa, kunnes vartija toi meille henkilökortit ja pyysi meidät huoneeseen. Minä asioin ennen siskoani.
Virkailija otti korttini ja äärimmäisen kylmästi antoi paperin allekirjoitettavaksi – miten ne osaavatkin Migrissä olla niin tyynen kolkkoja! – ja sitten ison valkoisen kirjekuoren.
En ollut saada kuorta täriseviltä käsiltäni auki.
Sisko älähti vieressäni: ”Haneen, revi nyt se kuori auki niin kuin olisi jo!”
Kun vihdoin sain kuoren auki, sisältä paljastui paperinipun päältä pieni kortti. Tässä vaiheessa mykistyin kokonaan ja kyyneleet virtasivat valtoimenaan.
Se ei ollut mikä tahansa uni – minähän sanoin, että aamu-unet toteutuvat! Kuoressa oli oleskelulupani. Kyllä, se sama pieni kortti, josta olin nähnyt unta ja joka nyt takaa meille turvallisen elämän. Se on jäänyt monelta turvapaikanhakijalta saamatta.
Turvasataman kortti. Elämän kortti. Pelastuksen kortti.
Siskoni ja minä olemme nyt turvassa. Jätimme kotimaamme, kotimme ja perheemme, mutta nyt olemme löytäneet uuden kotimaan, uuden kodin, uuden perheen, uusia ystäviä, uuden elämän kaikilla mausteilla. Elämässämme versoo uusi, tuntematon elämä.
Tweet