Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
Huonosti ajoitettu puhelu
24.10.2016
Auringonsäteet hiipivät huoneeni verhojen raosta ja yrittivät herättää minut kutittelemalla silmäripsiäni. Pikku apulaisina tässä tehtävässä ovat ikkunan takana hyörivät pikkulinnut, jotka sirkuttavat kuin viimeistä päivää.
Minun olisi jo korkea aika nousta, muuten nouseva päivä vilahtaa kokonaan ohitse. Ei siinä muutakaan voi kuin alistua noudattamaan herätyskäskyä.
Nousen laittamaan kupin kahvia ja istahdan siemailemaan sitä kaikessa rauhassa Fairuzin ihanaa laulua kuunnellen: ”Kaunis päivä, leppeä tuuli…”
Jestas! Unohduin haaveilemaan, ja yhtäkkiä kello on jo puoli kahdeksan, ja myöhästyn rakkaasta työstäni!
Heitän vaatteet päälle, ja täytyyhän siinä vähän meikatakin, että näyttäisi naisellisemmalta ja viehättävämmältä. Silmieni salaisuus on musta kohl-kynä (melkein tuntuu kuin paljastaisin tässä salaisuuden, joka olisi parempi pitää salassa).
Sitten vähän hajuvettä. Missä hiussolki? Ei ehdi etsiä, no olkoon, pidetään tänään hiukset auki. Entä missä avaimet? Ai niin, olin jättänyt ne laukkuun.
No, se siitä, hyppään pieneen mustaan autooni ja kaasutan kohti työpaikkaa. Mutta voi ei, kännykkä jäi tyynyn viereen! No, ei haittaa, saanpa olla tämän päivän rauhassa uteliailta.
Miten rakastankaan kaupunkini siistejä katuja, ja ihania kukkaistutuksia! Kotikaupunkini on niin vehreä. Onneksi maanmieheni ovat niin ystävällisiä ja hymyileviä, se valaa minut täyteen onnea ja toiveikkuutta.
No niin, ja nyt sitä ollaan jo työpaikalla. Minä pursun positiivista energiaa, käyn päättäväisesti tehtävieni kimppuun ja autan työkavereita, että saamme kaiken yhdessä valmiiksi esimiehelle esitettäväksi, ja hän vie työmme tuloksen johtokunnan tutkittavaksi.
Omistaudumme kaikki yhteiseen työhömme, ei kännyköitä, ei Facebookia, me vain aherramme ja aherramme väsymättä ja nurkumatta. Puhallamme yhteen hiileen, että saamme kaiken valmiiksi määräaikaan mennessä.
Pitkien työtuntien jälkeen on lounastauon paikka. Vedän syvään henkeä ja laitan itselleni annoksen lempipastaani. Tauko ja ruokahetki tulivatkin tosiaan tarpeeseen. Sitten otan vielä kupin teetä.
Ai että kun olin oikein odottanut sen tuoksua, kuten kaikki irakilaiset lounaan jälkeen. Ehdin hörpätä kupista vain kerran, kun on jo aika palata työpisteelle, voi hitsi miten huono tuuri, en ehtinyt nauttia teetä loppuun. Mutta riennän takaisin työhuoneeseen yhtä määrätietoisena kuin aamulla.
Havahdun vasta tuntien päästä siihen, että työt onkin jo tehty. Annan aikaansaannokseni esimiehelle ja odotan saavani häneltä ruusuja tai risuja. Odottelen jonkin aikaa hermostuneeni, kunnes esimies huutaa minun nimeäni.
Siinä samassa pirahtaa soimaan se kotiin jättämäni kännykkä ilmoittaakseen, että uni on nyt ohi.
Soittaja oli sukulaiseni: hänen isänsä on kuoleman kielissä sairaalassa haavoituttuaan autopommi-iskussa, joka oli tapahtunut lähellä hänen työpaikkaansa.
Ihana uni on ohi, ja herään kotimaani kipeään todellisuuteen. Ei tietoakaan siitä, milloin verenvuodatus loppuu, milloin sen kaduilla jälleen vihertävät istutukset, milloin kaikille riittää taas unelmien työpaikkoja.
Saisiko tästä todellisuudenkin painajaisesta joskus herätä?
Tweet
.jpeg%3Fitok=dS47oFx3)
