Toivo kultaa elämämme asemat

22.8.2016

Haneen Jameel

Haneen on irakilainen toimittaja, joka on tullut Suomeen turvapaikanhakijana. Turvallisuutensa vuoksi hän esiintyy vain etunimellään. Käännös arabiasta Sampsa Peltonen.

Elämän taipaleet, vuodenajat ja oppitunnit sisältävät vuoroin karvaita pettymyksiä, musertavaa kipua ja itkettävää iloa. Kaikki alkaa syntymästä, sillä heti kun tähän maailmaan saavumme, meidät pannaan lähtöasemalle, ja siitä se taivallus lähtee kaikkine ilon ja surun elämyksineen.

Ja kaikki on nieltävä, teki mieli tai ei. Joskus rakastuttaa niin että päässä viiraa, joskus väsyttää ja surettaa, mutta pakoon tunteita ei pääse. Elämän junasta ei pääse hyppäämään pois, vaikka kuinka yrittäisi. Ei auta kuin odottaa. Odottaa, mitä yllätyksiä seuraava asema tullessaan tuo!

Vastaantulijoita piisaa. Joihinkin ihastumme, ja tuli vastakaikua tai ei, näitä kanssamatkustajia täytyy jaksaa sietää. Valinnanvaraa ei ole, sillä olemme kaikki samassa vaunussa.

Mielipiteet ja näkemykset törmäilevät usein, koska jokaisella on oma maailmankatsomuksensa ja erilaiset kokemustaustansa.

Elämä suo myös mahtavia lahjoja sellaisten ihmisten muodossa, jotka täyttävät sydämemme ilolla – ja miten paljon minä olenkaan näitä lahjoja saanut! Jokaisen synkän aseman jälkeen kohtalo on palkinnut kärsivällisyyteni tupsauttamalla eteeni ihmisen, joka saa elämän taas maistumaan ja valaa minuun uutta luottamusta. Tällaiseen ihmiseen kiinnyn nopeasti, ja hänestä tulee tärkeä osa elämääni.

Ystävyys on minulle suorastaan pyhä, enkä pystyisi elämään ilman luotettavaa ystävää, jolta saan neuvoja ja jonka kanssa voin jakaa arjen sattumuksia.

Ikäero ja sukupuoli eivät ole minulle tässä suhteessa merkittäviä, vaikka suurin osa meistä Lähi-idän arabeista ei suostukaan uskomaan, että mies ja nainen voivat olla keskenään ystäviä. Minä uskon edelleen, että mies on naiselle paras ystävä. Ehkä kerron tämän ajatukseni taustoja joskus toiste, tai sitten pidän sen itselläni. Saa nähdä.

Odotetaan seuraavaa asemaani yhdessä, ja katsotaan ajallaan, mitä sieltä paljastuu minulle ja teille.

Millaisella asemalla sitten juuri nyt olen? Vilskettä ja vipinää ainakin riittää. Joiltakin vastaantulijoilta olen saanut unohtumattomia oppitunteja, toisilta sellaista rakkautta jota aion vaalia loppuelämäni.

Olen seissyt vilkuttamassa riipaisevia hyvästejä ystäville surullisena ja turhautuneena. Minun lisäkseni moni muukin on joutunut jättämään rakkaansa, perheensä ja ystävänsä tulenlieskojen nuoleskelemaan kotimaahan tietämättä, tuhoaako roihu vielä heidätkin vai onko jälleennäkeminen vielä joskus mahdollista.

Minä luulin, että onni hymyilee minulle ja että saan taas rakkaat ystävät ympärilleni, mutta porukkamme alkoikin hetimiten harveta, kun toverit joutuivat lähtemään yksi toisensa jälkeen.

Mutta niin viheliäiseltä kuin jäähyväiset rakkaiden ihmisten kanssa tuntuvatkin, en ole koskaan jättänyt ketään hyvästelemättä. Tärkeintä on muistaa, ettei elämä siihen lopu. Elämä jatkuu ja kantaa aina eteemme uusia ystäviä, ihmeellisiä kokemuksia ja hyviä uutisia, jotka pyyhkivät syrjään kipeät muistot.

Elämänpyörä jatkaa pyörimistään, ja minä uskon, että kohtalonkin suomat lahjat loppuvat vasta kun sieluni jättää taakseen tämän maallisen tomumajan.

Toivo pitää meidät elossa, toivottomuus on kuolemaksi. Toivo vie vaikeuksista voittoon, toivottomuus tekee meistä olosuhteiden uhreja. Toivo vahvistaa, onnellistaa ja täydellistää.

Hymyile aina, vaikka mieliala matala olisikin, koska koskaan ei tiedä, kenen sydämeen tulee kylväneeksi ilon siemenen.

Kiitos sille linja-autonkuljettajalle, joka eräänä iltana väläytti minulle hymyn ja sai minut hetkessä hyvälle tuulelle.

Kiitos sille vanhalle rouvalle ja miehelle, jotka hymyilivät toisilleen vilpittömän rakastuneen näköisinä. Minä hymyilin heidän kanssaan.

Hymyillään nyt kun vielä on kaikki hampaat suussa!