Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
26.10.2015
Viime aikoina olen muistellut sitä Suomea, jossa asuin lapsena. 1970-luvun Suomi oli meren ja kielimuurin takainen rantakaista Neuvostoliiton kyljessä, eikä maan kuuluminen länsimaihin ollut kaikkien omienkaan asukkaiden mielestä itsestään selvää.
Maahanmuutto ei ollut puheenaihe, jos suomalaisten paluumuuttoa Ruotsista ei lasketa. Ulkomailta Suomeen päädyttiin lähinnä avioliiton kautta. Kun Suomeen otettiin muutamia satoja pakolaisia Chilestä ja Vietnamista, se oli iso hämmentävä uutinen. Suomessa ei todellakaan ollut totuttu erinäköisiin ihmisiin.
Yhdenmukaisuudesta huolimatta lapsuuteni Suomi oli täynnä rasismia. Se ilmeni lähinnä rasististen vitsien muodossa, joita kerrottiin varsin estotta. Senkin muistan, että ala-asteen kansalaistaidon kokeessa piti luetella ”ihmisrodut”. Muistaakseni niiden arvojärjestystä ei sentään opetettu. Ei ollut tarpeen, koska se oli ”kaikkien tiedossa”.
Tavallaan tuo rasismi oli viatonta. Sille ei ollut eläviä kohteita tarjolla. Suomalaiset skinitkin joutuivat matkustamaan vielä 1980-luvulla Tukholmaan vainoamaan maahanmuuttajia.
Keskimäärin suomalaiset suhtautuivat tänne eksyneisiin ulkomaalaisiin uteliaan kohteliaasti, mutta myös pelokkaasti. Vieraita kieliä ei joko osattu, tai koulussa oli yhdistetty häpeä niin voimallisesti kielioppivirheisiin, että kielitaitoa ei uskallettu käyttää.
Tästä maaperästä kumpuaa suomalainen nykypäivän rasismi. Sen pohjalla on eristyneisyyden luoma vierauden pelko, jota rationalisoidaan puheella maahanmuuton kustannuksista, sopeutumisvaikeuksista, suomalaisen kulttuurin muuttumisesta ja niin edelleen.
Aiheet ovat sinänsä todellisia, mutta ilman vieraudenpelon päälle kasvanutta rasismia ne olisivat vain erillisiä kysymyksiä, joihin voisi etsiä ratkaisuja. Rasismi on puuttuva rengas esimerkiksi sen ajatuksenjuoksun taustalla, että pakolaisia pitäisi auttaa lähtömaassaan, mutta toisaalta kehitysapuun ei saisi antaa rahaa.
Rasistin tuntemaan pelkoon tarttuminen ja sen tunnustaminen voisi olla avain, jolla päästäisiin eteenpäin. Mutta siinä vaiheessa, kun polttopullot lentävät ja rasistinen huutelu sekä väkivallalla uhkaaminen alkavat olla päivittäisiä ilmiöitä, tuntuu, että ymmärtämisen piste on ohitettu. Silloin ymmärtäminen voi tuntua hyväksymiseltä. Halu ymmärtää rasismia on hävinnyt kuin viimeinen hippu mynthonia kielen päältä.
Toisaalta jotenkin Suomen ilmapiiri pitäisi saada kuntoon.
Umpikujassa ollaan.
Tweet