Väärin surtu mutta

11.12.2015

Mynthon-mies

Yksi tämän vuoden turhauttavimmista some-riehaannuksista oli Ranskan terrori-iskuja seurannut väittely siitä, onko oikein vaihtaa Facebook-profiilikuvaansa trikolorin värit.

Eleen vastustajat huomauttivat, että samana päivänä oli Beirutissa tapahtunut myös tuhoisa isku, mutta Libanonin lippuja ei ollut Facebookissa tarjolla. Kannattajat taas kokivat antavansa sympatiaa terrorin uhreille ja solidaarisuutta tavallisille ranskalaisille, joiden maata oli kohdannut suru. Monet liputtajat olivat itse käyneet Pariisissa ja symppasivat maata ja kansaa.

Olisin mieluusti vain avannut uuden askin mynthoneja ja katsellut riitelijöiden riitelyä, mutta alkoi jurppia koko keskustelu. Vastustajilla oli moraalinen argumentti: Liputtajat luokittelivat ihmiset eri kasteihin. Valkoiset länsimaiset uhrit saavat sympatiaa, mutta paljon lukuisammat kehitysmaiden terrori-iskujen kuolleet päätyvät pikku-uutisiksi ulkomaansivujen takanurkkaan, jos sinnekään.

Oikeassahan vastustajat ovat. Jokainen ihmiselämä tällä pallolla on yhtä arvokas.

Samalla trikolorin vastustajat olivat myös väärässä. Liputtaminen oli inhimillisen tunteen ilmaisu, ja tunteenilmaiset eivät noudata rationaalisia korkeamoraalisia sääntöjä. Suomalaiset pystyivät samastumaan ranskalaisiin ja monilla on omaa kokemusta Pariisista. Terrori-isku osui tuttuun.

Ihmiset surevat sukulaisiaan ja tuttaviaan. Sen sijaan heiltä ei liikene surun tunteita kaukaisille katastrofeille. Tämä on ymmärrettävää: ei ole mitenkään mahdollista surra tämän planeetan jokaista kuolemaa. Tällä logiikalla suru pitäisi siis antaa aina vain kaikkein suurimmalle käsillä olevalle katastrofille.

”Ai äitisi kuoli? Mutta Afrikassa kuoli sata!” Tällaisen käytöksen vaatiminen on totaalisen tolkunvastaista.

Mutta toisaalta: Tilanne muuttuu heti, jos tutustumme kaukaiseen ihmiseen. Hän ei enää olekaan etäinen tapahtuma uutissivulla, vaan ihminen, jolla on tunteet, persoonallisuus, läheisiä, oma elämä. Ja kun se viedään, tulee suru.

Sepä olisikin avain ymmärrykseen, joka ratkaisi kaiken. Että voisimme tuntea maailman ihmiset samanlaisiksi kuin me itse. Se auttaisi vastaanottamaan turvapaikanhakijoita, se vähentäisi vihanpitoa kansojen ja kansanryhmien välillä. Se antaisi luvan surra niin Pariisin, Beirutin kuin Malinkin terrorismin uhreja.

Vaan on se mahdotonta. Mutta jos olisi mahdollista, niin se olisi joulun sanoma. No ei varmaan olisi, mutta kaunis ajatus joka tapauksessa.

Tweet