Pakko jaksaa

15.5.2008

Elina Hirvonen

”Milloin veikkaatte, että meillä on ekat kuvat nauhalla?”

”Torstaina.”

Kello on seitsemän maanantaiaamuna. Juomme kahvia ja odotamme kyytiä kuvauspaikalle. Kyyti on tunnin myöhässä.

Auton omistaja sanoo auton olevan pihallamme. Tarkistan pihan. Tyhjä. Omistaja väittää yhä auton olevan pihalla.

Pääsemme kuvauspaikalle puolitoista tuntia myöhässä. Edellisenä päivänä olen pitänyt kuvausryhmälle puheen täsmällisyyden merkityksestä elokuvatuotannossa. Nyt koko muu ryhmä on paikalla, ja meitä nolottaa.

Sambialaisen Cathrine Kaseketin kirjoittama, ohjaama ja tuottama elokuva Suwi kertoo nuoresta naisesta, joka joutuu auto-onnettomuuteen ja vammautuu päivänä, jona hän valmistuu yliopistosta.

 

Elokuvan päätarina keskittyy liikuntavammaisen naisen yritykseen elää normaalia elämää yhteiskunnassa, jossa vammaisuus on yhä tabu. Sivutarinat ovat kiinni Sambian nykytodellisuudessa: katulasten elämässä sekä perinteisten ja modernien arvojen ristiriidassa.

Käsikirjoitus on hyvä, mutta ensimmäisenä päivänä hirvittää. Pääosaa esittävällä ohjaajalla on suttuinen peruukki, paksu meikki ja huonosti istuva jakkupuku. Elokuvan päähenkilö on viehättävä nuori nainen, mutta kameran näytöllä näkyy jotain aivan muuta.

Illan viimeisessä kohtauksessa pieni tyttö istuu rähjäisen sillan alla ja laulaa. Elokuvassa kadulle joutuvaa orpolasta näyttelevä tyttö on oikeasti orpo. Hän elää roolissaan niin hyvin, että sattuu.

 

Toinen kuvauspäivä. Viisikymmentä opiskelijaa seisoo ravintolan käytävällä ja huutaa. He ovat tulleet elokuvaan ekstroiksi, mutta tuotantotoimistosta on annettu väärä aikataulu. Heillä on nälkä ja huomenna tentti, ja he haluavat lähteä ennen kuin kuvaukset ehtivät alkaa.

Rukoilen heitä jäämään. Selitän elokuvatuotannon vaiheita. Lupaan ruokaa.

Kuvauspaikkana toimivan ravintolan omistaja on vihainen. Hänellekin on kerrottu väärä aikataulu. Pyydän anteeksi. Rukoilen, että saamme kuvata. Lupaan ostaa paljon drinkkejä.

Näyttelijöiden vaatteita sisältävä matkalaukku on hukassa. Valopistokkeita ei ole tarpeeksi. Tarpeistonhoitaja lähtee ostamaan niitä, ja palaa tunnin päästä tyhjin käsin. Ei ollut rahaa.

Bilekohtaukseen lupautunut bändi ei ilmesty paikalle. Päätämme soittaa musiikkia cd:ltä. Missään ei ole kaiuttimia. Ekstrat vaativat ruokaa. Tuotantopäällikkö on luvannut viiden tunnin ajan hoitaa asian ”kohta”.

Viimeisessä kohtauksessa on päähenkilön valmistujaisjuhlat. Ihmiset tanssivat klubilla sambialaisen musiikin tahtiin. Aviomies on tuonut kaiuttimet. Klubia valaisevat itse rakennetut elokuvavalot.

Kun kohtaus on kuvattu, ekstrat ahmivat mehua ja pullaa. Hapan ilme on vaihtunut hymyyn. ”Kannatti jäädä.”

Minulla on punaiset silmät ja auringon polttamat huulet. Väsyttää niin, että puhe ei kulje. Kuvausten loppu on sietämättömän kaukana. Silti kaikki suunniteltu on saatu tehtyä, ja osa siitä hyvin.

Pari päivää ennen kuvauksia ohjaaja Cathrine Kaseketi tuli meille, näki olohuoneeseen puretun kuvauskaluston ja itki. Hänellä oli ensimmäistä kertaa elämässään tunne, että hän ei ole yksin. Että hän saa tukea haaveeseensa, kehittää Sambian elokuvateollisuutta.

Pakko jaksaa, vaikka pää räjähtää.

Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja.

Tweet