Kadonneita rahoja ja näyttelijöitä

29.5.2008

Elina Hirvonen

”Mitä tehdään?” Kuvausten piti alkaa kaksi tuntia sitten. Kolmekymmentä ekstraa istuu valkoisilla liinoilla peitettyjen pöytien ääressä ja juo appelsiinimehua, jonka pitäisi näyttää viiniltä.

Puutarhan päässä on koristeltuja pylväitä, niiden alla hääpukuun pukeutunut näyttelijä.

Olemme valmistautumassa elokuvan pääparin hääkohtaukseen, ja morsiamen vanhempien on tarkoitus pitää puhe. Kaikki on valmista, mutta näyttelijät puuttuvat.

He eivät ilmestyneet paikkaan, josta kuljettajan piti heidät hakea. Puhelimet ovat kiinni. Aurinko porottaa. Ekstrojen otsalla kiiltää hiki.

Kohtausta ei voi tehdä uusiksi. Vanhempien on pakko olla kohtauksessa. On pakko kuvata.

”Sopiiko, että vaihdatte roolia?” Supatan tilanteen päähenkilön setää ja tätiä esittäville näyttelijöille. He vaihtavat lennossa uusiin rooleihin. Käymme nopeasti kohtauksen läpi. Kuvaamme.

Kuvauksia on takana vajaat kolme viikkoa. Sinä aikana olemme vaihtaneet kuusi näyttelijää.

Ensimmäisenä vaihtui pääosan esittäjä. Aluksi roolissa oli ohjaaja. Ratkaisu pelotti jo ennen kuvauksia. Hän oli rooliin yli kymmenen vuotta liian vanha, eikä ollut näytellyt vuosiin. Lisäksi vastaavanlaisesta kaksoisroolista on harvoin seurannut mitään hyvää.

Ensimmäisten kuvauspäivien materiaalissa parikymppistä päähenkilöä esitti neljääkymmentä lähestyvä nainen, jonka puvustajat yrittivät tehdä nuoremman näköiseksi räikeillä topeilla, paksulla meikillä ja kummallisilla peruukeilla. Näytteleminen oli väkinäistä, ja kameran toisella puolella ohjaajan oli vaikeaa ottaa ohjeita muilta.

Rooliin vaihdettiin päähenkilön siskoa esittänyt näyttelijä. Siskon rooli meni uusiksi. Miespäähenkilön parasta ystävää esittänyt näyttelijä muutti toiseen kaupunkiin, päivän ajomatkan päähän Lusakasta. Rooliin etsittiin toinen mies.

Lapsipäähenkilön kuolevaa isää esittävä mies ei saapunut kuvauksiin. Ohjaajan assistentti esitti roolin.

Kuvaajaa väsyttää. Hänellä on ollut viisi eri kamera-assistenttia. Ensimmäinen ilmoitti päivää ennen kuvausten alkua saaneensa töitä. Toinen haki tuotantotoimistosta rahaa valokaluston ostoon ja katosi, ostamatta kalustoa.

Kahden viikon päästä hän soitti. Oli pitänyt järjestää hautajaiset.

Kolmas ilmoitti kyseenalaistavansa kaikki kuvaajan päätökset. Hän ei ilmestynyt kuvauksiin. Neljäs puhui taukoamatta. Hänet siirrettiin tekemään making of -elokuvaa.

Viides teki kuvausten aikana omia töitään – ja katosi.

Lavastaja on sairaalassa malarian kourissa. Kuvaaja lavastaa.

Tarpeistonhoitaja hoiti aluksi sivutyönä autokuskin hommaa. Hän ei ollut koskaan paikalla kun piti. Hänet siirrettiin täysipäiväiseksi kuljettajaksi.

Kukaan ei tullut tilalle. Tarpeistoa hoitaa välillä minä, välillä aviomies, välillä joku näyttelijöistä. Useimmiten ei kukaan.

Lasken päiviä kuvausten loppumiseen. Mietin, miksi lupauduin mukaan. Ylevät ajatukset sambialaisen elokuvan kehittämisestä tuntuvat naurettavilta. Mitä me leikimme kehittävämme, jos sambialaiset itse eivät sitoudu elokuvaansa?

Karkaan kuvauksista hetkeksi kävelylle. Istun lammen rannalla ja kuuntelen lintuja. Ajattelen kuvausryhmän älykkäitä ja ahkeria nuoria naisia. Yritän karkottaa marttyyriasenteen.

Ajattelen Suomen saaristoa. Aaltojen ääntä ja tunnetta, että ei tarvitse tehdä mitään.

Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja.

Tweet