iElämä

5.2.2010 9.03

Anu-Elina Lehti

Sosiaaliseen mediaan hurahtanut toimittaja otti selvää, miten verkko muuttaa maailmaa.

”Äiti, miksi aikuiset tykkää niin paljon tietokoneista?” kysyy 3-vuotias poikani ja tunkee väkisin syliini.

Se häiritsee Facebookissa käymääni chat-keskustelua. Huokaisen ja annan lapselle iPhone-puhelimeni näpelöitäväksi, että voisin vielä hetken kauhistella Kaarina Hazardin kolumnin keskustelupalstoilla aiheuttamaa viharyöppyä.

Lapsi ei jaksa kauan leikkiä puhelimeni karttapalvelulla, ja olen vähällä ratketa. En ole vielä kertonut pojalleni puhelimen peliominaisuuksista, mutta nyt ajatus kutkuttaa.

Sen jälkeen joutuisin kyllä hankkimaan talouteen toisen iPhonen.

Kun menin 15-vuotiaana ensimmäisen kerran internetiin, en ajatellut, että kymmenen vuoden kuluttua asuisin siellä. Linnunpöntön näköinen kone ruksutti kömpelon näköistä Yahoo-hakukonetta auki minuuttitolkulla.

Pidin nettiä täysin ylimainostettuna paikkana. Laajakaista, Google, verkkolehdet ja verkkopankki saivat minut pyörtämään mielipiteeni. Lopullisen niitin arkkuuni iski Facebook.

Olen aina ollut juorunnälkäinen ja perso huomiolle. Facebookissa pystyin siekailematta ruokkimaan molempia paheitani – jopa työajalla.

En kuitenkaan heilu bittimaailmassa yksin. Runsas vuosi sitten aloin kiinnittää huomiota siihen, että ystävieni olohuoneissa televisiot vaihtuivat suuriin näyttöpäätteisiin.

Sillä kukapa perinteistä televisiota enää katsoisi? Elokuvat ja laadukkaat televisiosarjat hankitaan netistä ja dokumentit katsotaan Yle Arenalla.

Olen vakavissani pohtinut Helsingin Sanomien tilauksen lopettamista, sillä suurimman osan aamun paperilehden uutisista olen lukenut jo illalla verkosta.

New Yorkissa asuva ystäväni pitää paperilehden tilaamista todellisena reliikkinä. Hän ei ole ostanut paperista sanoma- tai aikakauslehteä seitsemään vuoteen.

Kulttuurinen murros on elähtänyt termi, eikä se tarkoita enää juuri mitään. Silti jotain sen kaltaista on huomaamattomasti tapahtumassa.

Avasin Facebook-profiilin vuonna 2007. Hengailu virtuaalisessa baarissa on tarjonnut minulle paljon iloa. Olen saanut sen kautta muun muassa lastenrattaat, sängyn, kirjoja, autokyytejä eri puolille Suomea, kutsuja taidenäyttelyiden avajaisiin ja juhliin, treffejä ja mahdollisuuden stalkata ex-poikaystävieni elämää.

Tärkeintä on kuitenkin tuki, jota yhteisö tarjoaa heikolla hetkellä. Kun kohtaan vaikeuksia työssä tai siviilielämässä, tiedän, että Facebookissa minua ymmärretään.

Elämä Facebookissa on muuttanut myös tapaani ajatella: joka kerta, kun arjessani tapahtuu jotakin kertomisen arvoista, tiivistän sen automaattisesti muutamaan lauseeseen.

Facebookilla on Suomessa yli miljoona käyttäjää. Onko tapamme kommunikoida ja käyttää mediaa muuttunut perustavanlaatuisesti jo nyt?

Nokian pääkonttorin ruokalan seinällä on Tony Ourslerin teos Lens Flake. Pyöreään tauluun on heijastettu video räpsyttelevästä silmästä, joka näyttää tarkkailevan pöytien äärellä syöviä ihmisiä. Orwellmainen tunnelma on toivottavasti vitsi.

Nokian markkinointipäällikkö Jussi-Pekka Erkkola räpeltää yhtiönsä uusinta älypuhelinta. Kun isken pöytään sanelukoneeni, Erkkola kummastelee, miksen nauhoita haastattelua iPhonellani.

Nolostun, sillä en tiennyt, että puhelimeeni voi tallentaa niin pitkiä pätkiä puhetta.

Taideteollisesta korkeakoulusta 2008 valmistunut Erkkola teki gradunsa sosiaalisen median käsitteestä. Lisäksi hän on aktiivinen keskustelija Facebookissa, Twitterissä ja Qaikussa.

Erkkolan mukaan sosiaalinen media palauttaa ihmiset takaisin kyläyhteisöön, jossa asukkaiden yksityisyys kaventuu ja sen rooli muuttuu. Kännykkä kertoo, missä olemme. Liikkeitämme verkossa voidaan jäljittää, ja valvontakameroita on kaikkialla.

”Onhan se vähän pelottava ajatus, että kaikilla on kamerat ja mahdollisuus panna toisista ihmisistä materiaalia verkkoon mielin määrin. Toisaalta siitä on myös hyötyä.”

Erkkola viittaa tulevaisuudentutkija Mika Mannermaan teokseen Jokuveli – Elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa. Mannermaa kirjoittaa vuonna 2008 julkaistussa kirjassaan, että tulevaisuudessa ihmiset elävät akvaariossa, jossa kaikki tietävät toistensa asiat. Valvoja ei kuitenkaan ole enää naapuri, vaan kasvoton jokuveli internetissä.

Valvonta ei ole pelkästään huono asia, sillä myös poliittisten päättäjien, talousvaikuttajien ja hallinnon toimet tulevat entistä läpinäkyvämmiksi.

Erkkolan mukaan tästä on hyvä esimerkki, että myös instituutiot käyvät yhä enemmän keskustelua Facebookissa.

Poliisi latasi kauppakeskus Sellon surmaajan Ibrahim Shkupollin kuvan ensimmäiseksi poliisin fanisivuille Facebookiin. Espoon kaupunginjohtaja Marketta Kokkonen avasi yhteisöpalvelussa keskustelun, jonka kautta espoolaiset pääsevät vaikuttamaan, mistä palveluista kaupungissa nipistetään.

Erkkola toivoo, että poliitikot vihdoin ottaisivat verkon ja sosiaalisen median vakavasti.

”Jyrki Kasvi on varmaan ainoa poliitikko, jonka saa kiinni sähköisesti. Muut viettävät aikaansa jossain torin kulmilla juomassa kahvia eläkeläisten kanssa. Kuka nuori siellä käy kuuntelemassa?”

Mannermaa kirjoittaa samasta asiasta kirjassaan:

Tuskin koskaan aikaisemmin eri sukupolvien ymmärrys todellisuudesta ja heidän elämänmallinsa ovat olleet niin kaukana toisistaan kuin nyt. Mitä tämä mahdollisesti kasvava kuilu tarkoittaa yhteiskunnallisesti tulevaisuudessa, on vielä pitkälti kysymysmerkki.

Erkkolan mielestä sosiaalisen median ulottuvuuksia ei vielä oikein ymmärretä. Sen avulla voitaisiin esimerkiksi pienentää terveydenhuollon kustannuksia.

”Sikainfluenssan leviämistä pystyi seuraamaan aika tarkasti sosiaalisen median avulla.”

Erkkola säästäisi terveydenhuollon menoja myös antamalla lääkärille luvan lähettää potilaille sähköpostia. Nyt se ei ole tietoturvasyistä sallittua.

”Se on aika hölmöä”, Erkkola sanoo.

Sosiaalinen media on synnyttänyt helpon kevytaktivismin, jossa voi hiirenklikkauksella vastustaa esimerkiksi maatalousministeri Sirkka-Liisa Anttilaa tai sympata Haitin maanjäristyksen uhreja.

Kevytaktivismia on kritisoitu sovinnaiseksi ja yksilökeskeiseksi. Järjestöihin ei haluta sitoutua. Lihansyöntiä tai yksityisautoilua vältetään vain silloin, kun sattuu huvittamaan.

Jussi-Pekka Erkkolan mielestä kevytaktivismia on turha parjata. Tärkeintä on, että esimerkiksi rahan lahjoittaminen katastrofialueille on tehty mahdollisimman helpoksi.

Minäkin kuulun moneen kevytaktivismiksi luokiteltavaan ryhmittymään Facebookissa: Helsinkiläiset kirjastojen lakkauttamista vastaan, Päiväkotien oman ruuanvalmistuksen puolesta, Lähdesuoja on osa demokratiaa ja Alma Media boikottiin Johanna Korhosen potkujen vuoksi.

Panokseni ei varmasti ole edistänyt näitä tärkeitä asioita suuntaan eikä toiseen, mutta tärkeintä taitaa olla se, että minulla on niistä mielipide.

Sosiaalisen median on väitetty muuttavan ihmisiä entistä narsistisemmiksi. Erkkolan mukaan verkkojulkisuutta voi tosiaan saada helposti korostamalla itseään, mutta pääasiassa kyse on kommunikaatiosta.

Hän arvioi, että tulevaisuudessa ihmiset viettävät yhä enemmän aikaa kotona. Etätyöt lisääntyvät, sillä työyhteisö siirtyy verkkoon. Jatkuvan tyhjänpäiväisen verkkomelun vuoksi rauhoittuminen tulee olemaan tulevaisuudessa nykyistä vaikeampaa.

”Iso kysymys on pian se, miten rentoutua ja irtautua virrasta. Ihmiset ovat niin hirveän kytkeytyneitä laitteisiin”, Erkkola toteaa ja vilkaisee puhelimensa kelloa.

Hänellä on kiire, sillä hän pitää huomenna Amsterdamissa esitelmän sosiaalisesta mediasta. Asettelen Erkkolan tummaa seinää vasten ja ikuistan hänen hymykuoppansa valokuvaan iPhonellani.

Seuraavana aamuna sotken sormeni Helsingin Sanomien painomusteeseen. Olen työskennellyt toimittajana sanomalehdissä pian kymmenen vuotta. Lukkarinrakkauteni paperiin on syvä, mutta työnantajieni huokailusta olen ymmärtänyt, että luopumisen aika on käsillä.

Economist-lehden mukaan viimeinen paperinen sanomalehti ilmestyy Yhdysvalloissa vuonna 2043. Noh, silloin minä olen jo yli kuusikymppinen, ja varmaan siirtynyt jo pois tältä auringonlaskun alalta.

Tarvon auraamattomassa lumihangessa raitiovaunuun. Olen menossa Helsingin Vallilaan tapaamaan viestintätalouden asiantuntijaa Arto Sunista. Olemme sopineet treffit Artlabiin, jonka tiloissa työskentelee noin sata itsenäistä luovien alojen sekatyöläistä.

Haluan selvittää, milloin ammattini edustajat kuolevat sukupuuttoon. En tiedä Artlabin tarkkaa osoitetta, joten kaivan puhelimeni esiin. Karttasovellus paikantaa minut ja näyttää, mihin suuntaan on järkevintä kulkea.

Sunisen työhuoneen pöydällä on Kindle, verkkokauppa Amazonin kehittämä suosittu sähköinen lukulaite. Suninen osti laitteen viime syksynä ja latasi siihen ensitöikseen Karl Marxin Kommunistisen manifestin. Teos maksoi kaksi euroa.

”Kuten näet, paperiset kirjat ja sanomalehdet tullaan hautaamaan hyvin pian”, Suninen toteaa ja esittelee Kindlen toimintoja.

Yllättävää kyllä, tekstin lukeminen Kindlellä on hyvin kirjamaista. Amazon myi viime vuonna ensimmäistä kertaa enemmän sähkökirjoja kuin paperisia.

Arto Sunisen mielestä huoli median tulevaisuudesta on täysin turha. Uudet tekniikat tukevat mediayhtiöiden taloutta: jakelukustannuksia ei kohta käytännössä enää ole, investoinnit vaativat vähemmän rahaa, henkilöstökulut supistuvat eikä tilojakaan tarvita niin paljon kuin nyt.

”Ne, jotka median kriisistä jauhavat, eivät tiedä mistä puhuvat”, Suninen tokaisee.

Hän näyttää kannettavalta tietokoneeltaan mediayhtiöiden kustannusrakenteita. Etenkin kaupalliset televisiokanavat näyttävät olevan omistajilleen varsinaisia rahasampoja.

Suninen on vakuuttunut, että uuden sukupolven ohjelmistot, kuten esimerkiksi Google Wave, muuttavat verkkosivustojen ja -lehtien tekoa rajusti. Vielä prototyyppiasteella oleva Google Wave yhdistää sähköpostin, pikaviestimen, avoimen lähdekoodin ja sosiaalisen median. Sen kehittäjät kuvailevat tuotetta sähköpostin ”seuraavaksi sukupolveksi”.

Suninen katsoo, että mediatalot toimivat hölmösti roikottaessaan nuoria ammattilaisiaan vuosia pätkätöissä. Kohta mediatyöläiset eivät enää ole riippuvaisia alan suurten yritysten voimavaroista ja pitävät vallankumoukselliset ideansa itsellään.

”Ei todellakaan ole sanottua, että mediaa tänään hallitsevat tekijät ja yritykset, tekevät sitä myös tulevaisuudessa”, Suninen arvioi.

Puhuttuaan 45 minuuttia ohjelmistosovelluksista, sähköisistä lukulaitteista ja älypuhelimista Suninen huokaisee.

”Minua ärsyttää se, miten paljon ihmiset käyttävät aikaa erilaisten alustojen pohtimiseen, sillä loppujen lopuksi vain sisällöllä on väliä. Sen kehittämisestä puhutaan aivan liian vähän.”

Juoksen viimassa raitiovaunuun, jossa kaivan esille iPhoneni. Naputan Facebookin statukseeni juhlavasti: ”Anu-Elina Lehti kosketti Kindleä.”

Kansanedustaja Johanna Sumuvuoren avustaja Timo Juhana Riitamaa kommentoi statustani nöyryyttävästi: ”Mä olisin ollut jotenkin paljon vaikuttuneempi, jos tämä status olisi ajoittunut iJumalan julkistamista edeltävään aikaan.”

Niin. iPhonen kehittäneen Applen tuotteiden käyttäjien väitetään kärsivät vaikeasta Tukholman syndroomasta. Tukholman syndroomassa panttivangit alkavat puolustaa ja ymmärtää vangitsijoitaan.

Telealaa seuraavan konsulttiyhtiön Strand Consultin raportin mukaan Applen kanssa yhtä tuoteuskollisia asiakkaita löytävät vain huumediilerit.

iPhone, rakas heroiinini.

Tweet