Salatut kansiot

3.9.2010 15.40

Anu-Elina Lehti

Tilastoilla tehdään Suomessa politiikkaa, kun niistä ei piitata. Ja kun niitä jopa salataan.

He tietävät minusta kaiken. Vuosituloni, asuntoni koon, sairaskertomukseni ja kulutustottumukseni. Kun astun Helsingin Kampissa oranssiin metrojunaan, jossakin raksuttaa laskuri. Tällaisena tavallisena arkipäivänä metroaseman keltaiseen suuhun astelee keskimäärin 22 381 matkustajaa.

Nostan ilmaisjakelulehden penkiltä ja katselen ympärilleni. Ei ole vaikea huomata, että kuulun enemmistöön. Metron käyttäjistä 70 prosenttia on naisia.

Suomessa lähes kaikki asiat tilastoidaan. Tilastojen kerääminen on tärkeää, sillä poliittiset päätökset perustuvat niihin – tai niin meille on aina uskoteltu.

Silti Suomessa on tehty esimerkiksi päätös, jonka mukaan turpeesta ei ikään kuin tule hiilidioksidipäästöjä, vaikka tilastot todistavat muuta.

Miten tämä on mahdollista?

Tukholman yliopiston taloustieteen professorin Markus Jäntin mukaan Suomessa poliittisten päätösten marssijärjestys on valitettavan usein päinvastainen kuin yhteiskuntaopin kirjoissa.

Poliittinen päätös syntyy ensin, vasta sen jälkeen etsitään asiaa tukevat tilastot. Ratkaisua vastaan sotiva tutkimusaineisto sivuutetaan. Tutkimus jää politiikan jalkoihin.

”En kuitenkaan usko, että tutkimuksia kirjoitettaisiin politiikkalähtöisesti”, Jäntti sanoo.

Hän tosin ihmettelee valtiovarainministeriön vuonna 1999 teettämää tutkimusta Työllisyys, työn verotus ja julkisen sektorin tasapaino, joka käsitteli verojen vaikutusta työllisyyteen. Siinä ei lainkaan huomioitu keskeistä mekanismia, marginaaliveroa.

Jäntin mukaan valtiovarainministeriö tulkitsi tutkimusta oman politiikkansa suuntaisesti, vaikka tutkimuksesta ei selvinnyt, olisiko Suomen parempi laskea tuloveroastetta vai nostaa työnantajamaksuja.

Entinen vihreä peruspalveluministeri, tilastotieteilijä Osmo Soininvaara vahvistaa Jäntin väitteen politiikan tiedeallergiasta todeksi. Hän sanoo itsekin syyllistyneensä poliitikkona päätöksiin, joiden pohjana olivat hyvin hatarat tiedot.

”Huonoja päätöksiä yritetään jälkikäteen epätoivoisesti paikata sopivilla tilastotiedoilla”, hän sanoo.

Tiedon puutteeseen on Soininvaaran mukaan useita syitä, tietoa salataan jopa tarkoituksella.

Hän kertoo siitä esimerkin: valtiovarainministeriön, sosiaali- ja terveysministeriön sekä Kelan käytössä on kymmenentuhannen kotitalouden tietoihin perustuva ohjelmisto, jolla voi verrata, kuinka eri veroratkaisut vaikuttavat suomalaisten elämään. Sen avulla näkee helposti, keneltä otetaan ja kuka saa.

”Tämä ohjelma on täysin kassakaapissa, koska sitä pidetään vaarallisena. Hyvin harva virkamies saa käyttää sitä”, Soininvaara sanoo.

Ohjelmaa ei haluta näyttää eduskunnalle, sillä se saattaisi vaikeuttaa päätöksentekoa. Kansanedustajien on vaikeaa painaa äänestysnappia, jos he näkevät, ketkä päätöksestä kärsivät.

Valtiovarainministeriö ja sosiaali- ja terveysministeriö hyödyntävät keskenään myös toista tietokoneohjelmaa, jota oli alun perin tarkoitus levittää kaiken kansan käyttöön.

Tämän helppokäyttöisen Koto-ohjelman avulla nuoret olisivat voineet arvioida tulojensa vaikutuksen yhteiskunnan tukiin ja optimoida tulonsa. Valtiovalta kieltäytyi antamasta ohjelmaa yleiseen jakeluun, koska se auttaisi suomalaisia tukikikkailemaan.

Soininvaara pitää ohjelman panemista pannaan törkeänä vallankäyttönä.

”Kyllä ihmisten kuuluu saada tietää, miten lait käytännössä toimivat. Ohjelman pimittäminen on selvää sensurointia.”

Nousen metrosta Kalasataman kohdalla. Keskimäärin 2 477 muutakin ohikulkijaa vierailee arkipäivisin tällä asemalla.

Muutaman askeleen päässä asemasta on korkea punatiilinen rakennus, jossa sijaitsee vuonna 1865 perustettu Tilastokeskus. Tämä valtiovarainministeriön alainen laitos tuottaa valtaosan Suomen virallisista tilastoista.

Vajaa vuosi sitten valtio ilmoitti leikkaavansa Tilastokeskuksen vuosien 2010 ja 2011 rahoituksesta melkein kolme miljoonaa euroa, mikä tarkoittaa miltei kymmenen prosentin vähennystä henkilötyövuosissa.

Tilastokeskus joutui pakon edessä pohtimaan useiden kymmenien tilastojen keräämisen ja julkistamisen supistamista tai lopettamista. Yhteiskunnallisen tutkimuksen kannalta merkittäviä tilastoja uhkaava hiipuminen kuohutti alan professoreja.

Se, mitä asioita tilastoidaan, on kovan luokan politiikkaa. Helsingin yliopiston tilastotieteen professorin Seppo Laaksosen mukaan taloustilastot on 1990-luvulta lähtien asetettu Suomessa etusijalle sosiaalisten asioiden tilastointiin verrattuna, poikkeuksena Eurostatin vaatimat tilastot.

Ihmisten elinoloja kuvaavaa tilastointia hankaloittaa myös tietosuojalaki.

Osmo Soininvaara yritti ministerinä tapella lisää rahaa päihdehuollolle. Se oli vaikeaa, sillä alan tutkijatkaan ”eivät olleet kartalla”.

”Ei ollut olemassa tutkimustuloksia päihdehuollon tuloksellisuudesta, eli siitä, mitä potilaalle hoitojakson jälkeen tapahtuu. Kun ei tiedetä, onko hoidosta mitään hyötyä, siihen on hirvittävän vaikeaa löytää rahaa.”

Istun Tilastokeskuksen aulan mustalle nahkasohvalle odottamaan. Hissien välissä solisee kasarityylinen vesiputous, jonka ylle on aseteltu muovisia viherkasveja. Ilmassa haisee käsidesi.

Pääjohtaja Heli Jeskanen-Sundström ottaa minut vastaan pienessä kokoushuoneessa. Oranssi metro vilahtaa ohi ikkunoiden takana muutaman minuutin välein.

Jeskanen-Sundström istuu suuren pöydän takana ja teitittelee. Hänen kampauksensa tuo etäisesti mieleeni Voguen pelätyn, mutta tyylikkään päätoimittajan Anna Wintourin.

Tarjoan Jeskanen-Sundströmille professori Seppo Laaksosen väitettä, että Tilastokeskuksen suurimmalla rahoittajalla ja valvojalla, valtiovaraininisteriöllä, on tilastoihin enemmän vaikutusvaltaa kuin halutaan julkisuudessa myöntää.

Ja että ministeriö pääsee käsiksi tilastotietoihin laajemmin kuin muut.

Laaksosen mukaan tilastojen värittyminen poliittisten voimasuhteiden perusteella ei ole suomalainen vaan kansainvälinen ilmiö.

”Silti vain Britannian muutamat korkeat päätöksentekijät ovat sen reilusti myöntäneet. Eräs heistä sanoi osuvasti, että tilastotoimen tehtävä on kertoa hyviä uutisia. Jos uutiset ovat huonoja, ne pitää pukea sellaiseen muotoon, ettei niistä saa oikein selvää”, Laaksonen totesi.

Jeskanen-Sundström on eri linjoilla. Hänen mukaansa Tilastokeskus on erittäin itsenäinen laitos, jonka tilastojen sisältöön maksaja ei puutu.

Valtiovarainministeriö päättää ainoastaan, kuinka paljon Tilastokeskuksella on käytössään rahaa ja kuinka tehokkaasti sen tulee toimia.

”Se mitä tilastoidaan, tulee nykyään pitkälti Euroopan unionilta.”

Jopa 90 prosenttia Tilastokeskuksen kustannuksista syntyy EU:n vaatimista tilastoista, joita ovat esimerkiksi maan bruttokansantuotteen ja työttömyysasteen säännöllinen tilastointi.

Pääjohtaja on edellisenä päivänä tutkinut tilastoja. Niiden valossa syytös taloustilastojen ylivallasta sosiaalitilastojen kustannuksella on hänen mukaansa väärä. Vajaa puolet Tilastokeskuksen tilastoista käsittelee taloutta, samoin sosiaalisia asioita. Niiden väliin jäävä osuus on ympäristötilastoja.

”Itse asiassa taloustilastoista on viimeisen kymmenen vuoden aikana jouduttu siirtämään rahaa sosiaalitilastoihin, koska sinne puolelle on tullut lisää lainsäädännön vaatimaa kerättävää”, Jeskanen-Sundström sanoo.

Verovaroin kerätty raakadata pitää olla kenen tahansa helposti saatavilla, ja ilmaiseksi. Näin ajattelevat ne tutkijat, jotka penäävät kaikkea valtion tilastotietoa julkiseksi.

Yhdysvalloissa suuri osa julkisen sektorin keräämästä tiedosta on kenen tahansa ladattavissa internetin public use-sivustoilta.

Suomessa tilastojen maksullisuus saa joskus kafkamaisia piirteitä. Esimerkiksi silloin, kun kuntien yhdessä omistama Kuntaliitto myy kunnille niitä itseään koskevia tilastoja niin kalliilla, ettei kunnilla ole niihin varaa.

Jeskanen-Sundström sanoo, ettei verovaroin kerätty raakadata maksa Suomessakaan sinänsä mitään. Kustannuksia kertyy siitä, kun jokainen tutkija haluaa yksilöllisen aineiston. Keskimääräinen tilastopaketin hinta on 300–400 euroa.

”Datan saattaminen siihen muotoon, että tutkija voi sen analysoida, vie aikaa.”

Suomessa julkisen tiedon jakelemisen tekee kalliiksi tietosuojalaki. Tutkittujen henkilöllisyys täytyy visusti salata, ja se maksaa.

Jeskanen-Sundströmin mukaan Yhdysvaltoja ei voi verrata Suomeen, koska siellä on asukkaita valtavan paljon enemmän kuin täällä. Pienessä maassa ihmiset ja yritykset on paljon helpompi yksilöidä aineistosta kuin suuressa.

”Yhdysvallat on viime vuosina vetänyt takaisin yleisessä jakelussa olevaa dataa, koska se on vähentänyt kansalaisten halukkuutta antaa tietoja viranomaisille. Jos kyselyihin osallistujien määrä laskee, tilastojen luotettavuus kärsii.”

Tiukka tietosuojalaki on osasyyllinen myös siihen, ettei Suomessa tiedetä, miksi ihmiset ovat köyhiä.

Osmo Soininvaaran mukaan Suomessa lääketieteen tutkija saa käyttöönsä dataa paljon vapaammin kuin yhteiskunnallista tutkimusta tekevä. Lääketiede onkin selvillä useiden sairauksien syy- ja seuraussuhteista, mutta sosiaalitieteessä ei kyetä vielä selvästi osoittamaan, mikä johtaa köyhyyteen.

Soininvaaran mielestä tämä selviäisi, jos sosiaalitieteissä käytettäisiin samoja tutkimusmenetelmiä kuin lääketieteessä. Näin ei kuitenkaan tehdä, ja sen takana on Soininvaaran mukaan tietosuoja-ammattilaisten ymmärtämättömyys: Nämä epäilevät jatkuvasti, että tutkijat ovat tavattoman kiinnostuneita yksittäisten henkilöiden asioista. Todellisuudessa tutkijat etsivät vain korrelaatioita ja regressiokäyriä, ei sitä, onko Möttönen työtön.

”Tietosuoja on hyvä, mutta usein tuntuu, että täällä monen mielestä on väärin tietää mistä köyhyys, perheväkivalta, syrjäytyminen tai työttömyys johtuvat”, Soininvaara sanoo.

Vapauttakaa raakadata -keskustelua käydään nyt vilkkaasti tutkijapiireissä länsimaissa, ja Wikileaksin nettiin lataamat asiakirjat Afganistanin sodasta saivat sanomalehtien lukijat kiinnostumaan tiedon vapauden kysymyksistä.

Vapaalla tiedonsaannilla on kääntöpuolensa. Yhden niistä nosti esiin Tampereen yliopiston informaatiotutkimuksen yliassistentti Pekka Henttonen, joka käsitteli huhtikuussa Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla pohjoismaista hallinnon avoimuutta eli laajaa asiakirjajulkisuutta.

Henttosen mukaan asiakirjat ovat kyllä julkisia, mutta koska ne ovat julkisia, suuri osa tapahtumista ei koskaan päädy niihin. Tavallaan asiakirjajulkisuus on heikentänyt ihmisten mahdollisuuksia saada tietoa, kun päätöksenteon kiinnostavimpia vaiheita ei dokumentoida.

Henttosen mukaan julkisuusperiaate on esimerkiksi Ruotsissa johtanut asioiden suullista valmistelua suosivaan hallintokulttuuriin. Ja asiakirjojen sähköinen muoto voi entisestään kasvattaa virkamiesten halua tehdä niistä mahdollisimman niukkoja.

Vapaan tiedonsaannin kannattajat haaveilevat raakadatan wikipediasta, josta kuka tahansa voisi ladata ilmaiseksi mitä tahansa tilastoa tarpeisiinsa. Silloin kukaan ei pääsisi tekemään politiikkaa tilastoilla, vaan kaikki voisivat tarkistaa tiedot ja tehdä omat tulkintansa niistä.

Haastateltavat eivät ole yhtä innostuneita siitä, että tilastotiedot olisivat kenen tahansa tulkittavissa.

”Insinöörit ja nörtit vääntävät raakadataa yksinkertaisin menetelmin ja saavat joitain tuloksia. Lopputulos ei kuitenkaan ole fiksu. Ajatus pitää olla mukana, pelkkä valtava datankäsittelyvoima ei riitä”, paheksuu professori Seppo Laaksonen.

Ajatus data-wikipediasta saa myös Tilastokeskuksen Jeskanen-Sundströmin kiihtymään.

”Suomalaisen elämä on hyvin kokonaisvaltaisesti tilastoitu. Siellä ovat tulot, menot, sairaudet ja se, miten käytän aikaani ja mihin kulutan rahaa. En halua, että henkilökohtaiset tietoni olisivat kenen tahansa saatavilla.”

Antti Tanskasen kasvutyöryhmä jätti alkuviikosta loppuraporttinsa. Se kiinnitti huomiota tiedon avoimuuteen ja saatavuuteen Suomessa vaatien Tilastokeskusta viipymättä laajentamaan tietokantojensa etäkäyttömahdollisuuksia.

Tanskasen ryhmä näki parannettavaa myös julkisten tilastojen hinnoittelussa.

Tilastokeskus on tänä vuonna jo ottanutkin konkreettisia askelia helpottaakseen suomalaisten tiedonsaantia. Siitä todisteena istun kokoushuoneessa katselemassa tilastopäällikön Jussi Heinon diashowta tutkimuslaboratorion toiminnasta.

Tilastokeskus helpotti sen palveluja tarvitsevien tutkijoiden elämää keskittämällä palvelunsa yhteen paikkaan. Vasta viime vuoden kesäkuussa tutkijat alkoivat päästä verkon kautta käsiksi Tilastokeskuksen tietosuojattuihin tutkimusaineistoihin.

Sitä ennen tutkija sai kaipaamansa tiedot esimerkiksi cd:llä, jonka Tilastokeskuksen työntekijä hänelle poltti. Mikä teki palvelusta varmaankin aika hintavaa ja hidasta.

Heino naksuttelee keltainen kravatti kaulassaan power-point-kalvoja tietokoneelta. Hän kertoo yksikkönsä pyrkivän hinnoittelemaan palvelunsa niin, että se tuntuu tutkijoista ”loogiselta”, että tämä ymmärtää, mistä hinta muodostuu.

Yhtä asiaa Heino vielä toivoo.

”Mielestäni meidän tulisi myös voida ilmoittaa tutkijalle, millaisessa ajassa saamme aineiston kokoon. Tällä hetkellä näin ei ole.”

Harpon alas Tilastokeskuksen graniittisia portaita ja mietin samaa, mistä uusmediaan erikoistunut toimittaja Tanja Aitamurto kirjoitti tiistaina blogissaan Uusi kultakausi.

Aitamurto katsoo, että Suomi jää julkisen tiedon takapajulaksi, jos kukaan näkyvä poliitikko ei ota asiakseen edistää tiedon avaamista. Meillä on käynnissä lukuisia avoimen tiedon hankkeita ja komiteoita sekä poliittisia linjauksia aiheesta, mutta mikään näistä ei ole johtanut käytännön toimintaan.

Tweet