Tietotaivas on jo täällä

3.9.2010 15.40

Saija Räsänen

Googlen pääekonomisti Hal Varian arvelee, että tilastotieteilijästä tulee tulevaisuudessa seksikkäin ammatti. Miksi ihmeessä?

Toinen Googlen perustajista, Sergey Brin,36, kertoi kesällä tietokonekulttuurilehti Wiredissa geenitestistä, jonka mukaan hän tulee 50 prosentin todennäköisyydellä joskus sairastumaan Parkinsonin tautiin. Tavallisesti ihmisten sairastumisriski on yhden prosentin luokkaa.

Brin aikoo kuitenkin välttää tautiin sairastumisen ja on valjastanut Googlen valtavan tietojenkäsittelykapasiteetin ja 50 miljoonaa dollaria selvitääkseen, miten.

Brin on yksi esimerkki siitä, miten viime vuosikymmeninä ja vuosina tapahtunut tiedon valtava lisääntyminen muuttaa maailmaa.

Brinin tutkimusryhmä lähestyy Parkinsonin tautia päinvastaisesta suunnasta kuin lääketieteen tutkijat yleensä. He ovat koonneet sitä sairastavien oireista ja dna-rakenteista tietomassan ja antavat nyt koneiden analysoida sitä, ja uskovat löytävänsä näin elämäntavan ja Parkinson geenien yhteyksiä, joita perinteiset tutkijat eivät ole vielä tulleet ajatelleeksi.

Brinin haave on vauhdittaa lääketieteellistä tutkimusta käyttämällä sitä valtavaa harppausta, joka tietojenkäsittelyn volyymissa on viime vuosina tapahtunut.

Hänellä on siitä hyvä esimerkki: lokakuussa The New England Journal of Medicine -lehti kertoi tutkimuksesta, jossa selvitettiin kuudessa vuodessa, millä todennäköisyydellä Gaucherin geenimuunnoksen omistava henkilö sairastuu Parkinsonin tautiin.

Brinin tutkimusryhmä pääsi samaan tulokseen vain kahdeksassa kuukaudessa käyttämällä tietomassoja analysoivan hakukoneen logiikkaa.

Sosiaali- ja terveysministeriö nosti tällä viikolla julkisuuteen halunsa saada heti vuoden vaihteessa voimaan biopankkilain, joka sallisi kerätä suomalaisten veri- ja kudosnäytteet yhteen paikkaan ja antaa ne kenen tahansa tutkijan käyttöön.

Tämä on yksi konkreettinen askel, jossa huimasti kasvanut kyky kerätä ja käsitellä tietomassoja muuttaa juuri nyt kulttuuriamme. Tietomassoja jalostetaan nyt muuallakin kuin lääketieteessä. Ja se muuttaa esimerkiksi kaupankäyntiä, käsitystämme avaruudesta ja kansalaisyhteiskuntaa.

Yritykset ovat jo kauan haistaneet asiakasdatassa piilevän rahan, mutta tietomassojen hyödyntäminen on siirtymässä uudelle tasolle.

Yhdysvaltojen suurin kauppaketju Wal-Mart esimerkiksi analysoi joka tunti reilun miljoonan asiakkaan ostoksia. Tietokantansa avulla se huomasi vuonna 2004, että juuri ennen Katrina-hurrikaanin iskemistä asiakkaat hamstrasivat paitsi taskulamppuja myös sokerisia Pop Tarts -välipaloja. Nyt yhtiö osaa hyödyntää hätätiloja tarjoamalla asiakkaille oikeanlaista naposteltavaa.

Verkkokirjakauppa Amazon rekisteröi paitsi ostetut kirjat, myös sen, minkä virtuaalikirjojen kansia käyttäjä selailee. Näiden perusteella se osaa suositella asiakkailleen muita sopivia opuksia.

Amazon kerää tietoa myös siitä, kuinka kauan sähkökirja Kindlen käyttäjä viipyy milläkin kirjan sivulla ja tekeekö hän muistiinpanoja – mutta yhtiö ei kerro, mihin se tietoja käyttää.

Kun tietoa on hillittömän paljon, on puute sen analysoijista. Googlen pääekonomisti Hal Varian ennusti helmikuussa Economistissa, että tilastotieteilijän työstä tulee tulevaisuuden seksikkäin ja suosituin ammatti.

”Facebook ja Google muodostavat yhtälön, joka tuottaa yksittäisestä ihmisestä enemmän ja tarkempaa tietoa kuin mihin CIA on koskaan pystynyt”, sanoo Aalto-yliopiston medialaboratoriossa arjen digitalisoitumista tutkiva Kari-Hans Kommonen.

Vaikka verkkofirmat tietävät meistä enemmän kuin seinänaapurimme, ne pysyvät hiljaisina tallentamistaan tiedoista. Viime viikolla Googlen toimitusjohtaja Eric Schmidt kertoi The Wall Street Journalissa ratkaisun sille, ettei verkkoon syötettyä henkilökohtaista aineistoa saa ehkä koskaan sieltä pois.

Hän ehdotti, että kaikille täysi-ikäisiksi ehtineille nuorille tarjotaan mahdollisuutta vaihtaa nimensä.

”Eikö se ole hullua? Sori, tiedämme teistä niin kauheita asioita, että nimi kannattaisi vaihtaa”, Kommonen puuskahtaa.

Kaikki tiedonkerääjät eivät juokse rahan perässä. Petri Kola tekee Aalto-yliopistossa väitöskirjaa nettitoiminnan organisoitumisesta ja on sitä mieltä, että julkisen sektorin keräämän tiedon tulisi olla julkista ja ilmaista.

”Miksi ei? Viranomaistiedon julkistamisesta on jo toimivia esimerkkejä, kuten pääkaupunkiseudun reittiopas”, Kola sanoo.

Hän on mukana työryhmässä kirjoittamassa opasta, joka kannustaa viranomaisia avamaan tietovarantojaan verkkoon.

Hallinnon avoimuutta ajava amerikkalainen aktivisti John Wonderlich sanoi keväällä Economistissa, että internetin tietomeri ja jopa internetissä shoppailu ovat opettaneet kansalaiset vaatimaan avoimuutta myös julkiselta hallinnolta – ja talouskriisi on vauhdittanut tätä kulttuurista muutosta.

Suomessakin kansalaiset ovat viime aikoina jalostaneet virkatietoa kiinnostavasti. Netissä tikittää toimittaja Mika Mäkeläisen luoma velkakello, joka kertoo koko ajan reaaliajassa, kuinka paljon valtion velka lisääntyy. Tämän kirjoitushetkellä jokaisella suomalaisella oli valtionvelkaa 13 485,99 euroa.

Veljekset Rami ja Tuomas Mikkola pyörittävät Tilannehuone -palvelua, joka kokoaa Suomen kartalle pelastuslaitosten hälytyksiä miltei reaaliajassa. He tähtäävät siihen, että myöhemmin palvelu kertoisi myös, miten palo olisi voitu välttää.

Peter Tattersall kehitti palkitun veropuu-palvelun, jonka idea on visualisoida budjettidataa, eli kertoa kuvan avulla, mitä veroeuroilla saadaan aikaan.

Kaikki tieto ei tule yläkerrasta. Ihmiset tuottavat ja jalostavat itse tietoa esimerkiksi maailmanlaajuisessa open street map -palvelussa. Se on kartta, jota ihmiset itse piirtävät pyöräilemällä ja kävelemällä ympäristössä gps-laitteen kanssa.

”Helsinki on kuvattu open street mapissa tarkemmin kuin Google Mapsissa”, kertoo Kola.