Nyt tai ei koskaan

7.12.2007

Elina Hirvonen

Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja.

Ensin hyvät uutiset: Afrikan talous kasvaa. Vähän aikaa sitten julkaistu Afrikan kilpailukykyraportti ennusti, että maanosan bruttokansantuote kasvaa tänä vuonna 6,2 prosenttia, mikä tarkoittaa kovinta kasvua vuosikymmeniin.

Kasvu heijastuu julkisessa keskustelussa positiivisuuden vireenä. Voisiko tässä olla alku kauemmas ulottuvalle hyvälle? Kunnolliselle koulutukselle, toimiville sairaaloille, puhtaalle vedelle ja rautateille? Sille, että jonakin päivänä afrikkalaiset matkustaisivat Eurooppaan hätäisesti kyhättyjen veneiden sijaan risteilyaluksilla ja neuvottelisivat tasavertaisina maailmantalouden, ympäristön ja turvallisuuden kysymyksistä?

Sambiassa kasvun taustalla vaikuttaa kaksi isoa asiaa: maan ulkomaanvelan mitätöinti pari vuotta sitten ja tärkeimmän vientituotteen, kuparin, markkinahinnan nousu. Edellinen on puhtaasti hyvä asia, jälkimmäiseen liittyy ongelmia, joiden ratkaisemisesta saattaa riippua koko maan tulevaisuus.

Sambia pilkkoi kansalliset kuparikaivoksensa vuosien 1997 ja 2000 välillä ja myi ne kansainvälisille yrityksille. Taustalla oli ahdinko: itsenäistymisen jälkeen velkaantuminen oli ajanut maan kriisin partaalle, talous oli romahtanut ja kansallisessa omistuksessa olevat kuparikaivokset toimivat tehottomasti. Kipeästi ulkomaisia investointeja kaipaava maa neuvotteli kuparin yksityistämisestä ehdot, joiden mukaan kaivostoiminnan hyöty valuu lähes kokonaan ulkomaisille yrityksille. Samalla kansainväliset rahoituslaitokset vakuuttivat, ettei sillä ole väliä, koska kuparin hinta pysyy alhaalla aina.

Nyt kuparin hinta on noussut tasolle, jota kukaan ei osannut neuvotteluvaiheessa ennustaa. Samalla maan kuparivarantojen lasketaan loppuvan tällä vauhdilla muutaman vuosikymmenen sisällä. Ulkomaalaiset kaivosyritykset tekevät huikeita voittoja, ja sambialaiset katsovat hädissään vieressä. Käykö niin, että epäonnistuneiden neuvotteluiden takia maa menettää tuhannen taalan paikan ponnistaa irti köyhyyden kierteestä?

Täällä ollessa mietin usein ajatusleikkiä: mitä olisi tapahtunut, jos Suomi ei olisi itsenäistymisen jälkeen päässyt hyötymään metsistä saatavista tuloista, vaan ne olisivat valuneet yksinomaan kansainvälisten suuryritysten taskuihin? Miten olisi käynyt hyvinvointivaltion rakentamisen? Millaiset elämän mahdollisuudet sukupolveni olisi saanut?

Sambian naapurimaasta Botswanasta löytyy toisenlainen tarina. Siirtomaahallinnon harmiksi maasta löydettiin timantteja pian itsenäistymisen jälkeen. Maa neuvotteli ulkomaisille yrityksille kohtuulliset verot – jotka maa on käyttänyt terveydenhuollon, koulutuksen ja infrastruktuurin parantamiseen. Tuloksena on yksi Afrikan menestystarinoista.

Sambiassa paine neuvotella kaivostoiminnan ehdot uudelleen kasvaa jatkuvasti. Jos kuparista ei päästä hyötymään nyt, se ei ehkä tapahdu koskaan. Ajatusleikki Suomen metsistä saa pitämään sormet ristissä, että neuvottelut saataisiin aikaiseksi ja että maa tällä kertaa onnistuisi niissä hyvin.