Sormet multaan

25.2.2011

Kaisa Hiltunen

Sara kertoo hienosti perusteluja ilmastolain tärkeydestä, mutta jättää silti kommentoimatta kahteen keskeiseen pohdiskeluuni: mikä on kansallisen ilmastolain suhde jo olemassa olevaan Euroopan Unionin säätelyyn sekä onko päästövähennykset realistisia ja jos ovat niin millä tavoin niihin päästään.

Mutta palataampa korkealta ilmastosta takaisin maan pinnalle eli suomalaiseen maatalouspolitiikkaan ja maatalouteen yleisemminkin. Tässä blogisarjassa on tullut aika iskeä sormet multaan, tarttua aiheeseen, josta keskustalaisen ja vihreän välille saattaa tulla kovaakin köydenvetoa. Ehkä.

Keskustanuorten ja keskustan opiskelijaliiton yhteisessä Ruokaturva-kampanjassa puhutaan lähiruoan puolesta. Suomalaista ruokaa tulee tuottaa kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti mahdollisimman lähellä sen kuluttajaa. Kotimainen ruokatuotanto tuo työpaikkoja myös teollisuuteen ja palvelualoille.

Tuntuu että nykyään on suorastaan trendikästä ostaa reilun kaupan vaikka sun mitä. Sinänsä tärkeä asia, sitä en kiellä. Samaan aikaan suomalaisen ruoan tuottaja saa kuitenkin turhan herkästi haukut eläinrääkkäyksestä, ympäristön tuhoamisesta ja helposta elämästä EU-tukien varassa.

En voi sietää minkäänlaista eläinten kaltoinkohtelua. On kuitenkin tehtävä selvä ero tällaisen toiminnan ja asianmukaisen ruoantuotannon välille. Kaikista ihanin maailmahan olisi tietysti sellainen, jossa pöydässä on vain luomua ja jokainen eläin on onnellinen. Niin, ihana, muttei realistinen.

En halua Suomeen suuren maailman superhypertehotuotantoa. Siksi maatalouden tulisi olla kannattavaa myös keskikokoisilla ja pienemmillä tiloilla.

Olen maatalon tyttö. Synnyin lypsykarjatilan nuorimmaksi tyttäreksi ja näin nuoreksi naiseksi kasvun varrella EU:hun liittymisen vaikutukset, karjanpidosta marjanviljelykseen siirtymisen sekä nyt myös aivan viimeisimpinä vuosina vanhempieni luopumisen elämäntyöstään.

Meillä lypsettiin onnellisesti märehtiviä lehmiä. Jokaisella oli nimi, jokainen oli jonkin tytär ja myöhemmin myös äiti, jopa isoäiti. Kotitaloni olohuoneen seinällä on edelleen ihanaisen Anelma-lehmän valokuva. Rouva seisoo siinä ylväänä ja kauniina. Lehmistä luopuminen oli yhden ajan loppu ja uuden alku.

Kun näkee ja kokee itse kuinka 10 senttimetrin mittainen puutikku kasvaa ensin taimeksi ja siitä suomalaista puhdasta marjaa tuottavaksi puskaksi, kokee todella olevansa lähellä maata. Siinä niitä on, itse kasvatettuja, itse poimittuja mustaherukoita, varsinaisia terveyspommeja.

Suomalaisen ruuantuotannon pahin vihollinen tuli käymään myös minun kotitilallani – halpaa marjaa Puolasta ja Kiinasta. Niin karua voi olla kotimainen elintarviketeollisuus. Moottoriteiden varsilla kasvatettu marja kiilasi metsän keskellä kasvaneen toverinsa ohi.

Marjanviljelijän painajaisista pahin liene juuri se, että hellästi hoidetut ja hyvin kasvatetut marjat jäävät pehkoon mätänemään. Mistä lie tullut sekin marja mitä jogurtin seasta popsit?

Maatalous on usein elämäntyötä ja kutsumusta. Se on raakaa työtä, vastuuta seitsemänä päivänä viikossa, 24 tuntia vuorokaudessa. Terveys on kovilla kun ei niitä työterveyspalveluja tule ehkä hankittua tai käytettyä. Rakkaus on kuollut muttei tässä voi oikein erotakkaan kun on yhteiset tilat ja velat. Onhan tuossa tuo eläinten lopetuspyssy, se olisi nopea tie pois haukuista, veloista…

Minun silmissäni suomalainen maatalous on siis kaikkea muuta kuin EU-tuilla mässäilyä, eläinten kiduttamista ja luonnon tuhoamista. Miltä se näyttää virheiden linssien läpi katsottuna?

Kirjoittaja on keskustan eduskuntavaaliehdokas Pohjois-Savon vaalipiirissä.

Tweet