Demarien perintö

26.8.2010

Jukka Relander

Esa Suominen nostaa viimeviikkoisessa tekstissään esiin pitkälti samoja kysymyksiä, joita huomasin itsekin ajattelevani Newsweekin julistettua Suomen maailman parhaaksi maaksi. Suomalaisen sikaenergian – tämä termi on Esa Saariselta – ja pohjoismaisen sosiaalivaltion yhdistelmä on tuottanut hämmästyttäviä tuloksia.

Näiden tulosten tarkastelu on myös poliittisesti relevanttia. Listaus muistuttaa meitä siitä, että hyvinvointivaltion peruspilareista kannattaa pitää kiinni.

Newsweekin listauksesta voi muutenkin lukea se, että suht pienillä tuloeroilla, korkealla koulutuksella ja laajalla julkisella sektorilla varustetut yhteiskunnat pärjäävät keskimäärin erinomaisesti.

Ymmärrän myös tilastotietoihin liittyvän houkutuksen muistuttaa sdp:n roolista hyvinvointivaltiomme rakentajana. Ansiot ovat kiistattomia. Esitän kuitenkin pari varausta.

Hyvinvointivaltiota ei näet rakennettu vain niin, että otetaan Forssan ohjelma käteen ja aletaan säätää lakeja sen mukaisiksi. Kyseessä oli historiallinen kompromissi, johon kapitalistit suostuivat kommunismin pelossa. Tästä kehityksestä ei oikein yksinomaista ansiota voi antaa kenellekään.

Yrittäjiä toki on, Yrjö Hakasen skp:sta alkaen. Heitä olen aika ajoin yrittänyt muistuttaa siitä, että 1970-luvun laitavasemmisto ei pitänyt hyvinvointivaltiota suinkaan tavoiteltavana tilana, vaan päävihollisena. Tuolloin järjestelmää kutsuttiin valtiomonopolistiseksi kapitalismiksi. Sdp sai rakennettua kiitos kommunistien juuri siksi, että skp ajoi jotain aivan muuta.

Sdp:n rooli hyvinvointivaltion purkamisessa on vähintään yhtä suuri kuin rakennustyössä. Esko Aho ja Paavo Lipponen kilpailkoot siitä, kumman kontolle lankeaa ansio kilpailuyhteiskunnan paradigman maahantuonnista. Joka tapauksessa prosessi ajettiin läpi Lipposen hallitusten aikana, jolloin sdp:llä oli suurinpiirtein niin paljon valtaa käytettävänään kuin sitä suomalaisessa yhteiskunnassa on tarjolla.

Kilpailuyhteiskunta ei ole suomalainen keksintö, vaan OECD:ssä lanseerattu paradigma, jota alettiin ajamaan läpi EU:ssa ja sen jäsenmaissa. Taustalla oli yksinkertainen innovaatio: sosialismi oli juuri romahtanut, ja uudentyyppiselle, kapitalistisemmalle hallintomallille oli historiallinen tilaus. Suomen painiessa keskellä 1990-luvun romahdusta oljenkorrelle oli käyttöä, ja Maailmanpankin matokuurin syöminen sellaisenaan todella myös paransi luottoluokitusta, hirvittävin inhimillisin kustannuksin.

On mahdollista, ja jopa todennäköistä, että kilpailuyhteiskunnan malli on lisännyt julkisen hallinnon tehoa, ja että se kohentaa työn tuottavuutta edelleen. Mutta juuri se avasi samalla myös oven 90-luvulla alkaneille yksityistämisille, ja palveluiden kilpailuttamisille. Se oli syöttö kokoomuksen lapaan.

Vähemmälle huomiolle jäänyt kilpailuyhteiskunnan paradigman käynnistämä kehityskulku liittyy kuntatalouksien tilaan. Lipposen ja Viinasen, ja sittemmin Lipposen ja Niinistön, akseli tuotti taloudelliseen nousuun tähdänneen kasvukeskuspolitiikan. Sen ideana oli panostaa viiteen suurimpaan keskukseen ja niiden lähialueisiin tavoitteena tehdä näistä talouskasvuun sytyttäviä vetureita. Ei tietenkään ollut sattumaa, että kasvukeskuksissa äänestettiin Kokoomusta ja demareita, keskustalaisten kuntien kurjistuessa ympärillä.

Kuntien kurjistuminen ei jäänyt tähän. Kasvukeskuspolitiikan tavoitteena oli kompensoida kokdem-kunnille kuntatalouteen kohdistuneet iskut. Vastuuta siirrettiin näennäisen demokraattisessa hengessä, ja EU:n ylväitten tavoitteiden siunauksella, mahdollisimman alas. Ajatus on omalla tavallaan ihan kaunis, mutta käytännössä se merkitsi rapakuntoon ajautuneen valtiontalouden kohtentamista kuntien kustannuksella.

Ja katso: 2000-luvun koittaessa meillä oli loistokuntoon kohentunut valtiontalous, mutta yli puolet maamme kunnista on edelleen rapakunnossa. Niissä 90-luvulla alkanut lama ei vieläkään ole hellittänyt.

Kehitykseen liittyy toinenkin sivujuonne. Juuri kilpailutalouden paradigman läpivienti julkisessa hallinnossa tuotti uusia työn tekemisen tapoja, jotka kuluttavat työvoiman henkistä kestokykyä. Työuupumuksesta tuli kansansairaus talouden tehostamisten ja kilpailutalouden periaatteiden mukaisten organisaatiomuutosten yhteydessä. Kapitalismi ei ole sen kovempaa kuin ennenkään, mutta julkinen hallinto on.

Nämä muutokset ajettiin läpi sdp:n johdolla. Nähdäkseni demarien haaste on tehdä tiliä tämän lähimenneisyyden kanssa, ennen kun hirvittävästi kannattaa elämöidä sillä, että oikeistovoimat vievät maata kohti tuhoa. Äänestäjien luottamuksen palauttaminen alkaa oivaltavasta itsekritiikistä.

Tweet