Vastuusta ja valtiaista

6.9.2010

Esa Suominen

Edellisessä kirjoituksessaan Jukka Relander erittelee lamanjälkeisen yhteiskuntapolitiikan käännekohtia sekä erityisesti Paavo Lipposen johtaman sdp:n merkitystä ja vastuuta hyvinvointivaltion suunnanmuutoksessa. Näkökulma on tuttu useiden vihreiden ajattelijoiden teksteistä; niiden mukaan Lipposen hallitus juurrutti Suomeen uusliberalistisen opin ja sille vaihtoehtoista mallia tarjoaa nimenomaan vihreä politiikka.

Eräs seikka, joka näissä analyyseissa tuppaa kuitenkin kerta toisensa jälkeen unohtumaan on se, että Vihreä Liitto oli mukana näissä hallituksissa seitsemän vuotta kahdeksasta. Toinen, myös ihmeen vähälle jäävä huomio koskee sitä, että vihreät olivat myös hyvin halukkaita toimimaan kyseisessä yhteistyössä. Ikäväksi ja tuomittavaksi harjoitettu politiikka muuttui vihreiden retoriikassa vasta, kun he itse jäivät hallituksen ulkopuolelle.

Kun vihreät lopulta saivat tarpeekseen Lipposen hallituksessa istumisesta, niin oliko kyse Relanderinkin paljon mainostamasta kapitalistisen hallintomallin ja työelämän kurjistamisen läpiajamisesta, tai syrjäseutujen kustannuksella tehdystä metropolipolitiikasta?

Ei. Kyseessä oli kapina eduskunnan tekemästä ydinvoimapäätöksestä. Vihreät olivat tuolloinkin valmiita nielemään ydinvoimapäätöksen hallitukselta, jossa istuivat. Siinä mielessä mikään ei ole muuttunut, vain se, että nyt vihreitä ministereitä, kuten uusia reaktoreitakin, on kaksi.

Lipposen hallitusten perintö on osin ristiriitainen. Kuten Osmo Soininvaara on todennut, tuona aikana Suomi nousi maailman kärkeen monilla mittareilla, sittemmin lasku on ollut nopeaa. Lipposen kausilla työllisyys parani nopeasti, talous vahvistui ja suomalainen EU-vaikuttaminen oli muutakin kuin brändinrakennusta.

Samalla on kuitenkin myös totta, että tuloerot kasvoivat ja sosiaalinen eheys yhteiskunnassa väheni. Tätä kurssia SDP valmistautui, vahvaksi saadun talouden antaessa siihen mahdollisuuden, viime eduskuntavaalien alla korjaamaan, mutta jäi vaille riittävää kannatusta.

Joka ei ymmärrä menneisyyttä, ei voi hallita tulevaisuutta ja siksi Relander on varmasti oikeassa todetessaan, että sosiaalidemokratian itsearviointia on edelleen tarvetta tehdä. Huomista arvioidaan kuitenkin myös tämän päivän tekojen perusteella. Siinä pohdinnassa vihreä itsearviointi on toistaiseksi loistanut poissaolollaan. Prekariaatin ja ympäristön puolueeksi julistautuneella joukolla voisi siihen kuitenkin olla tarvetta.

Kuluneen hallituskauden saavutuksiin ovat lukeutuneet työtä tekevien köyhien juurtuminen Suomeen, työmarkkinaselkkausten lisääntyminen sekä nuoriso- ja pitkäaikaistyöttömyyden räjähtäminen käsiin. Aktiivisen työvoimapolitiikan resurssit jopa vähenivät samaan aikaan kuin työttömyys kasvoi. Työttömyysturvan parannukset jäivät odottamaan itseään, vaikka tuntuva parannus olisi maksanut murto-osan vaikkapa ruuan alv-leikkauksesta.

Yleiseen veroaleen upposi jälleen miljardeja, eikä se, että Lipposenkin hallitus vähensi veroja 1990-luvulla ole syy jatkaa samaa linjaa 2010-luvulla varsinkin jos katsotaan tämän olleen ratkaisuna huono. Eikä tyhjästä varmasti tullut Luonnonsuojeluliiton arviokaan, jonka mukaan tämä hallitus jää historiaan eräänä ympäristökielteisimmistä hallituksista.

Kukaan ei syytä vihreitä kaikesta tästä, on selvää, ettei puolue ole hallituksen johtava voima. Mutta siitä huolimatta tämä kaikki on tapahtunut tilanteessa, jossa vihreiden vaikutusvalta niin hallituksessa, Suomen suurimmissa kaupungeissa, yleisen mielipiteen muodostuksessa kuin eduskunnassakin on kaikkien aikojen suurin ja jossa vihreiden puheenjohtaja pitää hallussaan työministerin salkkua. Jonain päivänä näistä asioista tullaan myös kysymään. Ja silloin vihreät eivät enää voi piiloutua sosialidemokraattien suuren selän taakse.

Kirjoittaja on sdp:n poliittisen osaston päällikkö.

Tweet